PATSJOEN HOTELLI.
Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.
S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma, yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos. Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.
Ja vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:
On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia, sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren professoriaki oli toista sataa kiina — —
Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala järvelle.
Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas erämaihin tullu asunahan.
— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta suaraselkääne ja luja miäs.
Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat siinä molemmat jotta:
— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai muutoon muhooli.
Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon, niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.
Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat, risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle. Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.
Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu Venäjän kruunun maille.
Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:
— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.
Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.
Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki. Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle, järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.
Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla, jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit mökkihinsä.
Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin. Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää, mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää sanathan.
Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin nenähän.
Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet. Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut, ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas pianoone tuulella käypä sahaki.
Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo, on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä. Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames mones palkitus puuställis.
Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.
Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa, hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan, vaikk’onkin ahtahat paikat.
Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:
— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.
Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»
Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas jotta:
— Larnppeeni!
Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.