SUUTARIA TARVITAAS. — KLONDEIKIN KAUPPIAS. — PETSAMON HOTELLI JA MAILMANSORAN SIUNAUKSET.
Kun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma Kunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas, äkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo kruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra Kunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan kahren tukevan korkkikruuvin päällä.
— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan nähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti rantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä housut.
Mutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai kuulla jotta:
— Prässirautaa ei oo Petsamos muilla ku kruununfoorin frouvalla!
— Mitä?! — Eikö tääl’oo kräätäriä koko Petsamos?
— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä — seliitti miäs.
Niin on hullusti asiat Petsamos. Mitä uutta vaatetta hankithan, se tuarahan valmihina Norjasta. Samoon on kenkien laita. Ku repeemähän eli ratkeemahan rupiaa, nii sellaasta hantvärkkäriä ei oo koko Petsamos, joka pystyys vähä ihmiste laihi korjaamaha. Sitä varte ei verhoja paljo paikkaallakkaa, pirethän vai sellaasina riapuuna päällä nii kauan ku pysyyvät. Nikkarinpuuttehen tähre on sellaasten ihmisten, jokka voisivat varojensa puolesta jotaki teettää, niinku virkamiesten ja kauppiasten huanekalut — pakkalaatikoota, kolmijalkaasia lavittoota ja jos jotaki Aatamin-aikaasta tyyliä. Katkerasti ihmiset valittelivat, jotta lavittanki pitää tilata Tamperehelta eli Etelä-Norjasta asti, ja ku perille viimmee tuloo, nii on luajan lykkyy, jos siin’on kolme tervestä jalkaa jäljellä.
Suutaria, kräätäriä, nikkaria ja muita sellaasia hantvärkkiä siälä tarvitaas. Samoon on Pohjoos-Norjas aiva yhtä suuri puutos käsityölääsistä. Tavailine rajasuutari otetaas siälä suurellä riamulla vastahan. Sitä kannetaas pönttöönsä päällä riamusaatos taloosta taloohi.
Rannasta ohjattihin meirät kauppias Ludvik Munsterhjelmin asuntohon, johna kauppiahan iloone ja hauskannäkööne norjalaane frouva otti meirät lämpöösellä kaffikullalla vastahan. Frouv’ on suuren mailman naine, tohtorin tytär Tromsööstä, kirjallisesti sivistyny ja herttaane ihmine. Isäntä itte oli pitkä solakka hiano miäs, josta heti huamas olevansa tekemisis tavallisuuresta poikkiavan kauppiahan kans. Kaffipöyräs keskusteltihin jo Hamsunista ja Ibsenistä. — Tääläpä vasta fiiniä kauppamiähiä on! — imehtelimmä me.
Koitin ottaa vähä tarkempaa selvää tästä merkillisestä miähestä ja sainkin kuulla imhellisiä asioota.
Tämä »Klondyken kauppias» Munsterhjelm, on varsinaaselta ammatiltansa eläin- ja kasvistiäteelijä, joka tutkimusmatkoolla on kiärtäny Kiinat, Jaapanit ja Huippuvuaret. Paljo merta ja maata on se miäs nähny. Ja nyt s’oon ruvennu kauppamiäheksi Petsamoho ja lyä rahaa ku roskaa. Myy niiskua, tupakkia, kaffia, sokuria, paitoja, housuja, fläskiä, karamälliä, valeskelloja ja mitä vai. Ja ostaa kans mitä Petsamon kalastaja ja syränmaan kolttaäijä vai kiinni verestä, ilmasta ja maasta saa. Sille tuarahan kalaa, nahkoja, villoja, heiniä j.n.e.
Ku mäkin tein kauppaa sen puaris ja ostin poronnahaasta tehryt toffelit, tuli sinne yks äijänkänttyrä, joll’ oli kainalos nii suuri kuallu krapu, jott’ oikee hirvitti. Paperossilooran ja markan antoo kauppias siitäki. Se oli Jäämeres elävä kuariaane nimeltä krevetti, joka muutoon koiviltansa ja saksiltansa muistuttaa krapua, mutt’ on kropiltansa aiva ympyriääne ku fiilipunkki ja sen kokoonenki, punane färiltänsä. Kun oikaasi sen koivet, nii kyynärää pitkät olivat! S’ oli ku mikäki pyykkilavitta ku sen tälläs laattialle seisomhan. Sanoo se kauppias, jotta sitä voi syäräkki, mutta nurkkaha mä sylkääsin ja sanoon, jotta ainaki multa se jää vissisti maistamata.
Suamen Matkaaluyhristys on huvimatkaalijoota varte majatalooksi hyyränny Petsamos yhrestä karjalaasesta tuvasta toisen pään, joh’ on kaks pikkuusta ja matalaa kamaria. Tätä viarastalua hoitaa kaupp. Munsterhjelmi ja neljä paksuunta äijää meistä sijootettihin sinne. Ne oli nii mataloota huanehia ja soukat ovet, jotta hätinä me mahruumma sisälle. Klasit oli ku flikkaan lutis pikkuuset. Niis oli kuus kämmenen kokoosta kruutua, n’otta ku mä ja Hermanni koitimma yhtaikaa klasista kattella, nii ei kummankaa mahtunu ku toinen silmä klasihin. Nenä otti foorilautaha ja toisella silmällä sai vai kattella. — Mutta me soviimma sitte Hermannin kans niin jotta kattothin vooron perähän.
Mutta puhrasta ja kaikin pualin piäntä ja siävää niis huanehis oli. Ja oikee rautasängyt. Mutta laattialaurat kiikkuuvat ja notkuuvat melkee ku olis Jäämerellä kulkenu. Vaikka ovet ja laattiat oli hiaralla ja verellä nii purkkihiksi hinkattu jotta puu loisti valkoosena, ja seiniski oli aiva uuret kuvaaset tapeetit, nii joka paikasta pisti väkevä sualan haju nenähä ja muistutti, jotta ollahan kalamaiimas ja Jäämeren rannalla.
Nämä karjalaaset tuvat, johna tämä majatalooki sijaatti, ovat rakennetut sillä lailla, jotta kaikki ihmisten ja eläänten huanehet ovat saman katon alla. Siin’ on väentupa, navetta, talli, heinälarot ja muut tarveshuanehet viäretyste ja ovi vai välis. Kukoot ja kanat asustaavat parhaasta päästä väentuvas.
Ei tarvitte talvella mennä ulkoilmalla ollenkaa. — Ulkuapäi on tällääne Petsamon »taloo» matala, harmaa, vino ja väärä hökkeli. Se muistuttaa meirän puales jotakin torpan vanhaa ulkokartanua. Katto on mättähistä. Tälläästä nutukylää on koko Näsykän kylä, jok’ on Parkkinan kylästä nuan kilometrin pääs jokia ylhäppäi. Parkkinan kyläs on kumminki joitaki parempiaki rakennuksia, jokk’on siltä aijalta ku Petsamo viälä kuuluu Venäjälle. Parkkina oli silloon Petsamon hallintakeskus. Siäl’ on suurellaane kansakoulu, pari luasterille kuuluvaa pyhiinvaeltajia varte rakennettua rakennusta, nykyyne Petsamon apteekkitaloo ja ent. venäläänen pappila, johna nyt asuu Petsamon lääkäri. Samas rakennukses on piäni sairaala. Lääkärinhoiron ja lääkkehet maksaa Petsamos kokonansa valtio. Apteeki saatihin vasta kesällä 1922. Ilmaasta apuansa tarjoo ihmisille viälä sairahanhoitaja ja kätilö.
Kylän toimeliahin ja kätevin miäs on yks ryssä, joka kymmenkunta vuatta sitten tuli Petsamhon niis meiningiis jotta rupiaa munkiksi. Mutta hyvä jumala johtiki asiat sillä lailla, jotta tämä kunnon miäs rakastuuki luasterin ylimmääsellä portahalla yhtehe karjalaasehe flikkaihmisehe. Siit’ oli se seuraus jotta miäs paiskas luasterin portin vähä äkkiää kiinni, nai sen flikan ja rupes tavalliseksi ihmiseksi. Kaks paljasta kättä oli alkaes, mutta tyällä ja tarmolla on nii pärjänny, jotta on rakentanu jo kaks oikiaa ihmismoosta talua, joista toisen on nyt hyyränny Munsterhjelmille. Kaikkia on miähelle siunaapunu: lehmiä, lampahia ja lapsia, n’otta s’oon ny Parkkinan kylän suurin ja rikkakin taloolline. Muuta vikaa ei täs ryssäs oo ku se, jottei se osaa suamen sanaa. Kaikki kylälääset kunnioottaavat sitä ja panoovat aina erestänsä puhumhan, ku on jotaki yhtehöösiä asioota ajettavana. Eikä se tyhmä miäs ookkaa. Ei nauti väkijuamia, eikä polttele. Se saa kirvehellä muutaki tehtyä ku kiälehensä haavoja.
Omituust’ oli nährä jotta kyläs oli kaikki airat tehty monikertaasesta piikkilangasta, jot’ oli nii pitkältä ja vahvalta, jotta joka taloo näytti olevan varustettu piikkilanka-esteellä. Se johtuu siitä, jotta mailmansoran aikana tälläki mailman kantilla oli vilkasta sotaelämää. Enklantilaaset, m.m. se Millerin armeija majaali Petsamoski, kaivoo kylien ympäri vallihautoja ja rakenti pitkiä piikkilankaestehiä ja vallituksia kilometrikaupalla tunturiille. Näistä riittää asukkahilla nyt hyvää aitavärkkiä ilmaaseksi nii paljo ku kukin vai viittii irti keriä.
Sota-aikana oli monia meritaisteluja saksalaasten, ryssien ja enklantilaaste välillä Jäämerellä. Monta niitä suaritettihin Petsamon ja varsinkin Kalastajasaarennon erustalla. Saksalaaset upottivat satoja purje- ja höyrylaivoja enklantilaasilta ja ryssiltä. Näistä hävityksistä oli rannikon asukahille paljasta hyätyä. Haaksirikkoontunehet laivat ajalehtiivat rantahan ja niistä repiivät ihmiset ittellensä puuta, lautoja, ovia ja ikkunoota minkä irti saivat. Ja kaikellaasta muutaki hyvää tavaraa niistä saatihin. Niin paljo puuta saivat ihmiset hävitetyystä laivoosta sota-aikana, jotta niist’ on rakennettu monia uusia tupia, joita näköö ny valmihina ja pualivalmihina varsinki Kalastajasaarennolla.