VALASKALOJA JA LIPIÄKALOJA.
Jäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä asettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle. Kalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala lihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja suunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana kuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän pualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia ahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen kilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen näppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks 700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija valaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa, eli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas ku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja valtakunnilla.
Itte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia merihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja ja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja näköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres harvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää. Kalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä lailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö Petsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan musta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat liikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.
Pyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku jaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja asettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä ne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta nekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja puikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon painoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan ja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa följäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa, tehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta s’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs ja pyäriääset olivat jo mennehet.
Mutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä Jäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan tuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia. S’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois, nii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat kertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä merestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks holkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse, nii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata, vaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien joukos.
Holkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä. Holkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa on seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni, eikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai nii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna saarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen. Sellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin avulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon painoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin kinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista vetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.
Varsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön kalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka kauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe kniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’ on jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta», vaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta syystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne jouluksi tullu.
Turskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle suurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla, john'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja pirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin nuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti 4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä nostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla. Tiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi. Kuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on parilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte pannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle ulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’ ovat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska valmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja lyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi paksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön suures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli se ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.
Turskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän Petsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia kalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane, helppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes, jolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja siihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone rautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis nopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä. Niis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä ei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja itte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on oksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan siima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte nykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala koukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa parinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.
— Että kuinkako se kala nii vai koukkuhu tarttuu?
— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa. Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku Palomäjen-Matin hauki.
Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!
Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.
— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti, jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. — Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.
Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina, koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.
Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi moittia.
Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.
Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.
Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä verkos olikin.
Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää, vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi, joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa, n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat koppahansa.
Ei se sen kummeet konsti oo!