FRIIJARIPOIJAN HEVOONE.
Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja hiljaane meininki miälehen jotta:
— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.
Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti. Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu, jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää totellu.
Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.
Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva oikohonsa.
Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua seinää vastahan jotta:
— Sitte on jisiskrais joset sä usko!
Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!
S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki kaulasta jotta:
— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.
Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!
— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä karvatukku käres.
Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle. Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku kissi, jottei nähtääsi.
Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:
— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo…
Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.
Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.
Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.
Ja heti oli kurit miäles.
Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku ainaki orhin.
Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.
Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin niinku elävä hevoone!
Heinätukun heittivät viälä etehen.
— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone…
Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki. Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina sellaane rössikkä.
Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:
— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?
Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla housujansa jotta:
— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?
Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.
Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti, jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta mossahti.
Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:
— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?
— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones vintturas keikistellen.
— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas siinä…
— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.
— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?
— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!
Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee pitkähänsä helisteli.
Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä räystäsklasista jotta:
— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?
— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline hevoone? — huuti isäntä.
Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti, mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari hyppii ku orava häkis jotta:
— Kuinka mä pääsen pois täältä?
Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai kaulasta kiinni jotta:
— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis…
Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa kattomhan.
— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus joukkohos!
Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.
Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä, repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.
Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa. Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.