KELLONFIÄTERI.
Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?
Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä, kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu käymästä.
Oli sanonu vai jotta:
— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!
Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:
— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta! Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?
— En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.
— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen on ny tullu — pahkulootti isäntä.
Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.
Ja oli totisen näkööne.
Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:
— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. — — Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän korvalliselle.
— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.
— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin, sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:
— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?
Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika, pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän, jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.
— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:
— E-e-emm'ainakaa!
— Mi-mi mihn' on Iisu?
Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.
S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.
— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki siunaali ja varjeli oikohonsa.
Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän, mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se saatihin kiinni.
Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.
Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:
— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.
No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.
Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.
Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.
Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.
Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.
Isäntä vai sanoo jotta
— Taisi nyt tulla vahinko…
Suutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii päätänsä.
Viimmee kumminkin sanoo jotta:
— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!
Se fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni suutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti vasaralla — nii, taas oli pala pois!
Ja ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!
— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.
Ja taas koitti.
Löi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti ku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa huamannukkaa mihkä se lenti.
Suutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.
Toiset kuunteli kans suu auki.
Ja ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:
— Mihkä se lenti?
Katteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä, astiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin hiljaa.
Mutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.
Sitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta, fiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta, vesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä, porstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.
Se oli imes!
No se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.
Oli ku noiruttu.
Monta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian ympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!
Mistää ei löytty.
Viälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet maata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat jotta:
— Mäkhihä kummaha se katos!
— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.
Ja nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän piikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle. Pyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset, kaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn pohjalle ja jäi parjan ala maata.
Kun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää löytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.
Mutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.
Se ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta kuivaamhan ja piti nousta juamhan.
Se hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee löytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii hotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.
Mutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu ku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.
Suutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän ja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä pystyhyn.
— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?
Isäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo viäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.
Isäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!
— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.
Mutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta ottaa pois.
Isäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs ja tarttunu sivuuttaan kiinni.
Silloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti siältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä isäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.
Kyllä s'oli hirviää.