KAFFIPANNUNVARAAS.
Oottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa pää kallellansa funteeraten jotta:
— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku ne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois lairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis ja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku keväällä ainaki… Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla…
— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa osaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos präiskähtää —.
Mutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii sopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas tilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua elämää.
Ja nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski huusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle pannua.
Nisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä markalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs haastoo kaverinsa.
— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs huusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan pöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.
— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista omaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs viarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.
Huusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle ja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli piirongille mahtavaa jotta:
— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus tärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi, n'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.
— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa hetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.
Kaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses ja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä mailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin kuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa selkiämähän hellalle.
Ja kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:
— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä lauantaina torille!
— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan torille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki kaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!
Kaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan kaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä kovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:
— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja kaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.
Huusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua hellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää ilmaa jotta:
— Mihnä se pannu on?
Seisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:
— Tuahon mä sen panin!
Nosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee sängyn alakki…
— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.
Ja huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski kattomas ja siunas ja imehteli jotta:
— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —
Ja ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:
— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?
Viimme huusholleska tormas kamarihi jotta:
— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja nyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet sen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!
Miähet kattoovat silmät pystys jotta:
— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja orottanu.
— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! — pannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei ollu.
— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs! — selitti huusholleska ja itkua pirätti.
— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs vapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs ilmahan…
Tuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa…
Henkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.
Ku ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin kakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat ruveta ettimhän viimmee sitä pannua.
— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?
Siinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:
— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?
— Kuka juaksi?
— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon kaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi vai truiski.
— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte aiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli jottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.
— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on asialtaasia.
— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.
Ja miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas jaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat olla ja vähä huanojalkaane.
Iltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät saanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva kiäli pitkällä.
Eikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka koko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu yrittämäs.
Hyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta lakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!
S'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!