PIKKU-LASSE.
Eileen m'olin kellahtaa seljälleni tästä toimituslavittalta ku mä nii säikährin. Mä istuun kaikes rauhas konheni ääres ja mithän saapasrasvanahkaan hinnannousu-uutista siinä värkkäälin, kun samas ovelle koputettihin niinku ainaki herroos pruukathan.
Mutta ku m'oon sen luantoone, jotten mä turhista kruusooksista enkä kommervenkiistä välitä, nii mä tykkäsin vain ittekseni jotta:
— Tuu jos tuut, jos'es ymmärrä ovia aukaasta, kun se kerran on saranoolla, niin seiso siälä nii kauan kus tykkäät vaikka tuamiopäivähän asti.
Nii ajattelin, vaikk'en mitää sanonukkaa, ja knaputtelin vain uutistani.
Ku ei ketää ruvennu kuulumhan, niin m'unohrin koko asian. M'olin justhin pääsny siinä uutises siihen, jotta »Raakanahaat, suuret ja keskikokooset vuarat, ovat kovasti noussehet -», ku samas kuulin seljän takaa iloosen äänen jotta:
— Päivää Jaakkoo, vai täällä sä vai knakuttelet.
Käännyyn vähä vinkiää ympäri ja kattoon kuka puhuu — nii huanehes ei ollu yhtää ainutta ihmistä ku mä vain!
Ja ovi oli kiinni ja puhet kuuluu jotta:
— Ompas siitä jo vuasia kulunu sitte ku rookattihin…
Mä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku kylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.
— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?
Mun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä paikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä, mutta sisu ei antanu perhän.
Löin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:
— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin suurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.
— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?
Ja vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta ku mä.
— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —
Kyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten m'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu…
Sitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä tuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas kuuluu ääni jotta:
— Mitä sä oikee meinaat Jaakkoo?
— Tämä nyt on noiruttua! — karjaasin mä ja hyppäsin pystyhyn. — Vaikka sen tuhat olis, nii täs huanehes, on jokin muukin otus ku mä!
Kattelin paperikorin ja vähä tarkasti syynäsinkin, mutta siäl ei ollu muuta ku paperossin pätkiä — ja yhtäkkiä, kuulkaa, ku mä kattoon, nii mun kirjootuspöytäni takaa nousoo piäni valkoone lapsenkäsi ylhä — huuh — ja ä-ä-ääni sanoo jotta:
— Terve!
Mä niälin ja haukoon ja ploosasin aiva kylmää liaskaa. Ajatelkaa ny, ku paljas pikkuune lapsenkäsi kokottaa vasthan pyörän takaa ja näkymätöön ääni sanoo jotta:
— Terve!
Täs on lukijan paras pyärtyä. Antaa mennä vai jotta kolaa, niin mäkin olsin tehny, mutta m'olin nii tyrmistyksis ja kankia ku rautakanki, jotten päässy tikahtamhan.
Mä tuijotin silmät päästä purota sitä pikkuusta kättä, ku — ku samas tuli toimenkin käsi ja pikkuune karvalakki ja suuret silmäklasit — —
— Ei ei jei, nyt täm'on jo liikaa! — huurin mä. — Ja sitte tuli kaks sinistä silmää, ja oikia ihmisen nenä ja partaa, ja suu ja leuka ja viälä toinenki leuka ja kraki ja krusetti — ja ja herrinjee…
— Päivää Jaakkoo, terve miäheen!
— Lasse! — — Lasse! Säkö se oot?
— Minähän täälä oon koittanu päivää sanua jo kauan aikaa.
— Ku peljätit mun aiva pehmooseksi! No voi ny sun saksanpukki, vai sinäkö se olit! — No terve, terve ja mä ku jo meinasin hulluksi tulla. — Vai sinäkö juupeli se olit —?
Se oli Lasse, »Pikku-Lasse», kyynärän pituune iloone pätkä, ylioppilasmiäs, Suamen Laulun entinen solisti ja sanomalehtimiäs, jok'on antanu palttua elämän torellisuurelle ja ruvennu veikiäksi viisulaulajaksi ja kiertää mailmoja ku aurinko maata.
— No koska s'oot tänne tullu?
— Eileen tulin.
— Ekkä oo sitte viimmee yhtää kasvanu!
— Mitäs minä turhia, onhan mulla pituutta kylläksi ku pöyrälle hyppään ja mitä tualla turhalla ruarolla teköö, ku on muutoon rintaa ja miähen luanto.
— Viäläkös sä vetelet niitä rentoja härmäälääsiä isänmaan säveliä joita ennenvanhaan — —.
— No jo vai, jotta:
Aalahärrmästä keskeltä pitäjästä rentoja veljeksiiäh. Ja nee saa hyppiä pöyrällee, jokk' on meitäki verrempiiäh! Hih!
— Älä älä Lasse kulta verä nuan rakkahasti, mun tuloo veret silmihi ja rupiaa hypittämhän. — — Ook'sä tullu tänne Vaasaha konserttimatkalle vai? — — Mihnä sä esiinnyt?
— Tuas Latokartanos, Senttrullas mä laulan pari iltaa ja sitte Änstis — — tuu tänä iltana istumhan.
— Sehän on ruattalaasten puulaaki, johka sä Lassi oot joutunu laulamhan ja suitsuttamhan pyhää tulta.
— Kreekilääne eli roomalaane, se on mulle se ja sama! Taires s'oon taivahia syleelevä.
— No niihä se on, jotta näppylöötä m'oomma kaikki tuikkivien tähtien alla.
— Tuu ny kuulemha tänä iltana, mä laulan aarioota.
— No se on selvä! Mutta annas mä esitän sun toisille toimituskaveriillekki.
Hairasin Pikku-Lassen kainalohoni, sillä s'ei paina ku 38 kilua, ja marssiin toimitussihteerin huaneheshe. Siälä miähet kattelivat suurin silmin jotta:
— Mikä kapistus se tua on?
— Täm'on Pikku-Lasse, joka laulaa Sentraalis!