VALLANKUMOUKSET KRISTIINAS.
Hohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe aikhan ku mä asustin Kristiinas.
Se oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.
Keväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset olimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me kristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren jäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan läjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo lopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen kansalaaset.
Silloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome päivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin tiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!
Kaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret vallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli siälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu mones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle vallankumouksellisen puheen.
Ja siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.
Mä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi vaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin tämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.
No se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin ja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle, kiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin niinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä nyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi tullehelle vallankumoukselle jotta:
— Da sdravtstvujet revulutsia!
Ja solttupoijat karjuu kurkut suarina:
— Uraaaaaa!
Samas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat kiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.
— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas pääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny. Hattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei päähän iljenny panna.
Mutta suuri vallankumoussankari mä olin.
No nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija paremmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.
Tuli marraskuu —.
Sosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne Kristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä sitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti sen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti syrjäyttäen mun, vanhan tekijän.
Yhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna m'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen luakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:
— Nyt on vallankumous!
— Mitäh? — Häh!
— Vallankumous…
— Nykkö taas? — Mihnä?
— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres oli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on vallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa kiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni, nii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet pani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin ja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.
— Takkiako?
— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo mullekki, jotta nyt on vallankumous.
— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta vallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.
No me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva oikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta miliisilaitokselle!
Niin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en meinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.
Ryssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu »punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.
Mä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:
— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa…
Mutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän. Juaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja flinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle poliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».
Mua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.
Sain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:
— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?
— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.
— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —
— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole vallankumos! Uuraaa!
Ja nii se meni.
Silloon mä jo suutuun.
Ja päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!
Mä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla.
Tälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:
— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous, t'ootta erehtyny!
Torilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli juasten mun tyä kysymhän jotta:
— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?
— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte loppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.
— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se loppuuki…
Ja lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas täyttä kurkkua.
Samas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu punakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa sylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs niitä miliisilaitokselle.
— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli ympärillensä ja rupes pelkäämhän.
— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!
Mutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.
— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.
Poika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan miliisilaitokselle.
Ei kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen punakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat lähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:
— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.
— No tulkaa ny…
— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät kiinni jos talutatta.
Ja niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.
Vasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa komisarion paikalla?
— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien tuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?
— Minähän täälä — — nauroo Männistö.
— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja — pahkuloottin mä.
— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö puhumhan.
— Millä lailla? — kysyyn mä.
— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —
Ihmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta mennä — kysyy Männistö.
— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.
Ne piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:
— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän putkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö…
— Mitäs turhia. Enhän mä —.
Ja niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven päälle.
Putka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja sainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin vahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla yhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin valkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman menua.
Lopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte
Aarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:
— Vallankumous on ny loppunu…
— Joko ny?
— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla loppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu ennen sanaa.
— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun jahkaasta.
Hyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan korkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä levolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.