X.
Boucher'n sanantuoja.
Seuraavana päivänä Sheldon oli yksin plantaasilla. Joan oli lähtenyt tutkimusretkelle Pari-Sulaylle, eikä hänen paluutaan voinut odottaa ennenkuin myöhään iltapäivällä. Yksinäisyys painosti Sheldonia, ja ankarat sadekuurot saivat hänet iltapäivällä kerran toisensa jälkeen astumaan kaukoputki kädessä verannalle huolestuneena etsimään venettä ulapalta. Sillä välin hän kulmat rypyssä tutki plantaasin tilikirjoja, teki arviolaskelmia, laski yhteen, punnitsi raha-asiainsa tilaa ja rypisti kulmiaan entistä tuimemmin. "Jessien" menettäminen oli ollut Berandelle kova isku. Se ei ollut ainoastaan tehnyt laivan raha-arvoa vastaavaa lovea hänen varallisuuteensa, sen lisäksi hän ei enää voinut ottaa lukuun sen tuottamia tuloja, ja juuri niillä hän oli tottunut peittämään melkoisen osan plantaasin juoksevista menoista.
"Hughie-raukka", mutisi hän kerran ääneen itsekseen. "Mikä onni, että sinä pääsit näkemästä tätä surkeutta, vanha veikko. Tätä suurta surkeutta."
Kahden sadekuuron väliajalla "Flibberty-Gibbet" ilmestyi ankkuripaikalle, ja sen laivuri, Peter Olesen, "Jessien" Olesenin veli, harmaa, tuimakatseinen, kuumeen kuihduttama vanha merikarhu, laahasi väsyneen ruumiinsa verannan portaita ylös ja vaipui lepotuoliin. Whiskyn ja soodaveden avulla hän pysyi sen verran koossa, että jaksoi tehdä selkoa matkan vaiheista ja antaa isännälleen laskut.
"Tehän olette aivan menehtymäisillänne kuumeeseen", sanoi Sheldon. "Miksi ette purjehdi Sydneyhin saadaksenne hiukan kunnollista ilmaa keuhkoihinne?"
Vanha merimies pudisti päätään.
"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."
"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.
"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin saarille — sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin kuukauden kuluttua vainaja."
"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne, kunnes kuolette."
"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."
Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon, ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä Joan astui veräjästä pihamaalle.
Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi yöksi.
Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.
"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja bangalon paikka — sen olen jo valinnut — on suurenmoinen. Teidän pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen taas luonanne."
Ja hänen viipyessään lyhyen hetkisen Sheldon astuskeli edestakaisin isossa arkihuoneessa kärsimättömästi ja levottomana odottaen hänen paluutaan.
"Tiedättekö mitä, minä en koskaan vastedes aio rähistä teidän kanssanne."
"Rähistä", vastasi Sheldon. "Mikä kauhea sana. Se kuulostaa alhaiselta ja epämiellyttävältä. Minusta 'kiistellä' on hauskempi sanoa."
"Sanokaa miten tahdotte, mutta me emme tee sitä enää koskaan, emmehän?"
Sheldon rykäisi hermostuneesti, sillä hän huomasi selvään, että vihollisuudet saattoivat alkaa minä hetkenä hyvänsä.
"Pyydän anteeksi", kiiruhti hän aloittamaan. "Minun ei olisi pitänyt ajatella ääneen. Tarkoitan tietysti, että en tahdo riidellä. Teillä on aivan hirvittävä tapa sanaakaan sanomatta saada minut käyttäytymään tyhmästi. Minulla oli todellakin mitä ystävällisimmät aikeet ja nyt olen…"
"Tehnyt rumia huomautuksia", jatkoi Joan hänen puolestaan.
"Tuolla tavoin te juuri johdatatte minut kiusaukseen", valitti Sheldon.
"Mutta minähän en ole sanonut yhtään pahaa sanaa. Minä istuin tässä kaikessa rauhassa ja te olitte juuri viekkaasti saanut minut uskomaan, että oli rauha maassa ja sensemmoista, kun te yht'äkkiä aloitte torua minua."
"Tokkopa."
"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."
Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä
Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.
"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas niin, naurakaa! Mutta älkää toki" — lisäsi hän kiireesti — "älkää toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella, 'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."
"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar, kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä neekerit ovat."
Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon saada toisen annoksen lihaa — ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita, kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta, aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken. Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan. Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut nainen. Hän oli vain tyttöletukka — ja lisäksi poikamainen tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton toverillisuus.
Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta. Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä, alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika. Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.
No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen, voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän kerran heräisi — ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla. Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.
Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"
"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että minä huomenna — kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin ettei se loukkaa hänen tunteitaan — annan miesteni toimittaa siinä suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi karata sillä."
Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei hänet portaille kuulustellakseen häntä.
"Kuka sinun herrasi on?" kysyi hän. "Ja mitä sinä teet täällä, kun aurinko menee alas?"
"Minu herra Boucher. Hyvin paljo miehiä Port Adamsista tulla minu herra luo. Hyvin paljo kulje kulje ympäri."
Mustaihoinen veti vyönsä alta paperinpalasen ja antoi sen Sheldonille.
Tämä silmäili sitä hätäisesti.
"Se on Boucher'lta", selitti hän, "Packardin seuraajalta. Packard oli tuo mies, josta kerroin teille, hän jonka oma laivaväkensä otti hengiltä. Hän sanoo, että Port Adamsin joukkoa on liikkeellä — viisikymmentä miestä isoissa kanooteissa — ja että he ovat leiriytyneet hänen rannalleen. He ovat jo tappaneet häneltä puolen tusinaa sikoja ja näyttävät aikovan ryhtyä ikävyyksiä aiheuttamaan. Ja Boucher pelkää, että Lungan viisitoista karkulaista aikoo yhtyä heihin."
"Ja silloin?" kysyi Joan.
"Silloin Billy Papen täytyy lähettää Boucher'lle seuraaja. Se on katsokaas Papen asema. Kunpa tietäisin mitä tehdä. Minä en mielelläni jätä teitä tänne yksin."
"Ottakaa minut mukaanne sitten."
Sheldon hymyili ja pudisti päätään.
"Silloin on paras, että otatte jonkun miehistäni", neuvoi Joan. "He osaavat ampua eivätkä pelkää mitään — lukuunottamatta Utamia, joka pelkää kummituksia."
Isoa kelloa soitettiin ja viisikymmentä mustaihoista kantoi ison veneen rantaan. Tavallinen miehistö astui veneeseen, ja Matauare ja kolme muuta tahitilaista istuutui patruunavöillä ja pyssyillä varustettuina perätuhdoille. Sheldon ohjasi venettä.
"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun vene erkani rannasta.
Sheldon pudisti päätään.
"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä puoliaan.
"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille, jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne on vain kaksitoista mailia."
Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta. Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä, joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.
"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"
"Minä Aroa", vastasi mies.
Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän oli hoitanut sairaalassa.
"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.
"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.
"Minu tahto tupakka, paljon tupakka, minu tahto kangas, minu tahto delfiinihammas, minu tahto vyö."
Joan katsahti häneen huvitettuna odottaen näkevänsä hymyilevät tai edes irvistävät kasvot. Mutta ne olivat aivan ilmeettömät. Lukuunottamatta kapeata vyökaistaletta, korvakapuloita ja kippuraisiin hiuksiin kiedottua simpukkanauhaa mies oli aivan alasti. Hänen ruumiinsa oli äsken öljytty ja kiiltävä, ja silmät kiiluivat tähtien valossa kuin villin eläimen. Muut miehet olivat asettuneet hänen taakseen tiheäksi seinäksi. Jotkut poistuivat, mutta useimmat tuijottivat häneen jurosti ja uhkaavan äänettöminä.
"Niinkö?" sanoi Joan. "Mitä varten sinä tahdot niin paljon tavaraa?"
"Minu otti lääke", sanoi Aroa. "Sinu maksa minu."
Tämä oli näyte heidän kiitollisuudestaan, tuumi Joan. Näytti siltä, kuin Sheldon sittenkin olisi ollut oikeassa. Aroa odotti tylsän näköisenä. Kaukana rannasta kuului kala loiskahtaen hyppäävän vedestä. Pieni aalto löi hiljaa rantaan. Lepakon varjo suhahti pehmeästi heidän ohitseen. Kevyt tuulahdus vilvoitti hänen poskeaan, maatuuli alkoi puhaltaa.
"Mene pois", sanoi Joan ja kääntyi astuakseen veräjästä.
"Sinu maksa minu", sanoi nuorukainen.
"Aroa, sinä olet tyhmä. Minä en maksa sinulle. Nyt sinä menet."
Mutta mustaihoinen ei liikahtanutkaan. Joan tunsi, että hän katsoi häneen miltei röyhkeästi toistaessaan:
"Minu otti lääke. Sinu maksa minu. Sinu maksa minu nyt."
Silloin hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi nuorukaiselle kelpo korvapuustin, joka lennätti hänet toveriensa joukkoon. Mutta he eivät lähteneet tiehensä. Muuan toinen nuorukainen astui esiin.
"Sinu maksa minu", sanoi hän.
Hänen silmissään oli levoton, riidanhaluinen ilme, jommoisen hän oli huomannut apinoilla. Tytön tutkiva katse näytti häntä kiusaavan, ja hänen paksut huulensa puristuivat lujasti yhteen, ikäänkuin hän kaikin voimin olisi koettanut näyttää vihaiselta ja päättäväiseltä.
"Mikä syy?" kysyi Joan.
"Minu Gogoomy", vastasi mies. "Bawo minu veli."
Joan muisti, että Bawo oli muuan sairas nuorukainen, joka oli kuollut kuumeeseen. "Jatka", käski hän.
"Bawo otti lääke. Bawo kuoli. Bawo minu veli. Sinu maksa minu. Isä minu suuri päällikkö Port Adamsissa. Sinu maksa minu."
Joan nauroi.
"Gogoomy, sinä olet sama kuin Aroa, hyvin tyhmä. Kuka maksaa minu lääke?"
Hän katkaisi keskustelun, astui veräjästä ja sulki sen. Mutta Gogoomy painautui sitä vastaan ja sanoi röyhkeästi.
"Isä minu suuri päällikkö. Sinu ei lyö minu pää. Minu sano sinu pelkä minu liian paljon."
"Pelkää?" kysyi Joan vihasta väristen.
"Sinu pelkä liian paljon, sinu ei lyö minu pää", sanoi Gogoomy ylpeästi.
Silloin Joan ojensi kätensä veräjän yli ja antoi hänelle kämmenellään tuiman korvapuustin. Isku oli niin voimakas, että nuorukainen horjahti sivullepäin ja oli kaatumaisillaan. Hän hyppäsi veräjää kohti ikäänkuin pakottaakseen sen aukenemaan, ja koko joukko lähestyi aitausta. Joan tuumi hetkisen. Hänen revolverinsa riippui hänen asuntonsa seinällä. Mutta pieninkin huudahdus saisi hänen laivamiehensä kiiruhtamaan paikalle, ja hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Siksi hän ei huutanut apua. Sen sijaan hän vihelsi Pirun luokseen samalla kutsuen sitä nimeltä. Hän tiesi kyllä että koira oli kahleissa arkihuoneessa, mutta mustaihoiset eivät jääneetkään odottamaan sen tuloa. He pakenivat hurjasti kirkuen pimeyden halki, ja Gogoomy seurasi heitä vastenmielisesti. Sillävälin Joan astui bangaloonsa aluksi nauraen, mutta lopulta niin pahoillaan äskeisestä tapahtumasta, että hänen teki mieli itkeä. Hän oli valvonut kokonaisen yön tuon sairaan nuorukaisen vuoteen ääressä, joka sitten oli kuollut, ja nyt veli tahtoi saada maksun hänen hengestään.
"Hyh! Mikä epäkiitollinen otus!" mutisi hän ja mietti mielessään, kertoisiko tämän kohtauksen Sheldonille vai eikö.