IV.
Genevieve riensi tähystysreiän luo, jolloin hän näki lavan aivan edessään. Hän saattoi nähdä sen kokonaan, mutta yleisöstä vain osan. Lavaa valaisi kirkkaasti joukko katosta riippuvia patenttikaasulamppuja.
Ensimäisen rivin miesten, joiden ohi hän oli tungeksinut, hän päätteli olevan keskikaupungin sanomalehtien reporttereja, sillä heillä oli kynät ja paperia edessään. Joku heistä pureskeli kumia. Kahdella seuraavalla tuolirivillä heidän takanaan hän huomasi palosotilaita läheiseltä paloasemalta ja muutamia virkapukuisia poliiseja. Keskellä ensimäistä riviä, reportterit kummallakin puolellaan, istui nuori poliisimestari. Genevieve hämmästyi nähdessään lavan toisella puolella herra Clausenin. Siinä hän istui, hän, tuo punaposkinen ja valkohapsinen vanhus vakavana, lähellä lavan köysiaitaa. Vähän etempänä samalla eturivillä hän huomasi Silversteinin, jonka kuihtuneet kasvot hehkuivat odotusta.
Samassa kajahti joku eläköönhuuto: muutamia nuorukaisia tuli paitahihasillaan sisään kantaen vesisankkoja ja pyyhkeitä; he pujahtivat köysien välitse ja menivät huoneen poikki siihen nurkkaan, joka oli vinottain vastapäätä Genevieveä. Eräs heistä istuutui jakkaralle, nojautuen köysiä vasten. Genevieve näki, että hänen säärensä olivat paljaat, että hänellä oli kangaskengät jalassa ja paksu, ruumiinmukainen valkoinen ihonuttu yllään. Sillä välin oli toinen joukko asettunut Genevieveä lähinnä olevaan nurkkaan. Vielä kovemmat eläköönhuudot kiinnittivät hänen huomionsa siihen, ja silloin hän näki Joen istuvan jakkaralla, kylpypuku vielä yllään, lyhyet, kastanjanruskeat kiharat tuskin metrin päässä hänestä.
Mustapukuinen nuori mies, jolla oli pörröinen tukka ja luonnottoman korkea kaulus kaulassa, astui keskelle lavaa, kohotti kätensä ja lausui: "Herrat tekevät hyvin ja keskeyttävät tupakoimisen."
Hänen kehoitukseensa kuului vastaukseksi tyytymätöntä mutinaa ja vihellystä, ja Genevieve huomasi harmikseen, ettei kukaan lakannut tupakoimasta. Herra Clausen piti kehoitusta lausuttaessa palavaa tulitikkua hyppysissään ja sytytti sitten levollisesti sikarinsa. Genevieve tunsi vihaavansa häntä sillä hetkellä. Kuinka saattoi hänen Joensa kilpailla sellaisessa ilmassa? Hän voi tuskin hengittää itsekään, ja hän sai kuitenkin istua.
Kuuluttaja astui Joen luo. Tämä nousi seisomaan. Hänen kylpyviittansa valahti alas ja hän astui keskelle lavaa ilman muuta vaatetusta kuin matalat kangaskengät ja kapea valkoinen lanneverho. Genevieve loi katseensa alas. Hän istui yksinään, kenenkään näkemättä, mutta hänen kasvonsa hehkuivat häpeästä, kun hän näki sulhasensa alastoman kauneuden. Ja sittenkin hän katsoi uudelleen, rikollisesti, sen riemun tähden, jota hän tunsi katsoessaan mitä hän piti syntisenä katsoa. Sen väristyksen, jota hän tunsi ruumiissaan ja hänen olemuksensa pyrkimyksen lähestyä Joea, täytyi olla syntistä. Mutta se oli suloista syntiä eikä hän kieltänyt sitä silmiltään. Turhaan yleinen mielipide painosti häntä. Hänessä asuva pakana, perinnäissynti, koko hänen luontonsa yllytti häntä. Kaikkien esiäitien kuiskaukset tunkeutuivat hänen ytimiinsä asti ja syntymättömien lasten huudot soivat hänen korvissaan. Mutta tästä hän ei tiennyt mitään. Hän tiesi vain, että se oli syntiä ja hän kohotti ylpeänä päänsä, päättäen häikäilemättä, suuren kapinallisen kuohahduksen vallassa, tehdä syntiä äärimmäisyyteen saakka.
Hän ei ollut koskaan ajatellut vaatteitten kätkemää ruumiin muotoa. Muilla ruumiin osilla kuin käsillä ja kasvoilla ei ollut mitään merkitystä hänen sielunelämälleen. Hän oli pukusivistyksen lapsi ja hän arvosteli ruumiin muotoja puvun mukaan. Miessuku oli hänen tajunnassaan puettujen kaksijalkaisten suku, joilla oli kädet, kasvot ja tukan peittämä pää. Kun hän ajatteli Joea, niin se Joe, jonka hän näki sielussaan, oli puettu Joe, jolla oli tyttömäiset posket, siniset silmät ja kihara tukka, mutta hänellä oli vaatteet yllään. Ja tuossa hän nyt seisoi miltei alastonna, jumalaisena, häikäisevässä valossa. Hän ei ollut koskaan käsittänyt Jumalan muotoa muuten kuin udun ympäröimäksi alastomuudeksi, ja tämä mielleyhtymä oli hämmästyttävä. Hänen syntinsä tuntui hänestä ikäänkuin pyhyyden häpäisemiseltä ja jumalanpilkalta.
Hänen väreissä harjaantunut kauneusaistinsa meni yli oman kehityksensä rajojen, paljastaen hänelle tässä sekä kauneutta että ihmettä. Hän oli aina pitänyt Joen ulkomuodosta, mutta hän oli huomannut vain vaatteitten ulkonäön ja hän oli uskonut tuon miellyttävyyden johtuvan hänen siististä ja aistikkaasta pukeutumistavastaan. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että tuollaista piilisi puvun alla, se häikäisi hänen silmiään. Joen iho oli valkea kuin naisen, mutta se oli vielä paljon hienompi, eikä mikään surkastunut karvapeite häirinnyt sen hohtavaa valkoisuutta. Sen hän huomasi, mutta kaikki muu, piirteiden täydellinen kauneus, voima ja kehittynyt lihasto miellytti häntä hänen tietämättään miksi. Siinä oli jotakin puhdasta ja viehättävää. Hänen kasvonsa olivat kuin kohokuva-jalokivi ja suun avautuessa hymyyn ne saivat poikamaisen ilmeen.
Hän hymyili astuessaan yleisön eteen ja kuuluttajan laskiessa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoessa: "Joe Fleming, West Oaklandin ylpeys."
Syntyi eläköönhuutojen ja kättentaputusten myrsky, ja Genevieve kuuli ihastuksen huudahduksia "Terve Joe!" Miesten voimakkaat äänet kaiuttivat sitä lakkaamatta.
Joe palasi nurkkaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt Genevievestä niin vähän taistelijalta kuin nyt. Hänen silmänsä olivat liian lempeät, niissä ei ollut enempää kuin kasvoissakaan hituistakaan eläimellistä, kun taas ruumis näytti liian heikolta, puhumattakaan hienosta, kirkkaasta ihosta ja kasvojen poikamaisesta, hyvänsävyisestä ja älykkäästä ilmeestä. Genevievellä ei ollut asiantuntijan silmää huomaamaan rinnan laajuutta, isoja sieraimia, laajenevia keuhkoja ja hienon ihon verhoamia lihaksia — voimakätköjä, joissa piili täydellinen hävityskoneisto. Hänestä Joe oli dresdeniläisen posliiniesineen kaltainen, jonka ensimäinen kova kosketus rikkoisi ja jota sentähden piti käsitellä hellävaroin.
John Ponta, jonka yltä kaksi hänen apuriaan oli vetäen ja kiskoen riisunut valkoisen ihokkaan, astui keskelle lavaa. Kun Genevieve katsoi häneen, valtasi hänet kauhistus. Siinä oli ammattinyrkkeilijä — eläin, jonka otsa oli vain yksi ainoa viiva, ja jolla oli kiiluvat silmät tummien, tuuheitten kulmakarvojen alla, litteä nenä, paksut huulet ja äreännäköinen suu. Hänellä oli jykevä alaleuka, paksu niska, ja hänen lyhyt, suora tukkansa muistutti hänen mielestään sian selkäharjaksia. Siinä oli karkeutta ja eläimellisyyttä — villi, alkuperäinen, julma olento. Hän oli mustaihoinen ja hänen ruumiinsa oli karvan peittämä, joka rinnalla ja hartioilla oli tiheää ja takkuista kuin koiralla. Hänellä oli laaja rinta, vahvat sääret ja suuret, mutta muodottomat lihakset. Hänen lihaksensa olivat kuin paksuissa solmuissa ja hän oli läpeensä kyhmyinen ja pakurainen mies, jonka ylenmääräinen voima oli syntynyt kauneuden kustannuksella.
"John Ponta, West Bayn urheiluklubin edustaja", sanoi kuuluttaja.
Paljon heikommat eläköönhuudot tervehtivät häntä.
Salintäyttävä yleisö suosi ilmeisesti Joea.
"Iske kiinni ja syö hänet, Ponta! Syö hänet!" kuului huuto keskellä hiljaisuutta.
Se otettiin vastaan pilkallisin huudoin ja murinalla. Huomautus ei miellyttänyt nähtävästi Pontaa, sillä hän väänsi palatessaan nurkkaansa äreännäköisesti suutaan, murahtaen puoliääneen. Hänessä oli liiaksi alkuihmistä herättääkseen väkijoukon ihastusta. Se inhosi häntä vaistomaisesti. Hän oli eläin, ilman älyä ja sielukkaisuutta, aikaansaaden vain uhkaavan ja pelottavan tunnelman, samoin kuin tiikeri ja käärme, jotka sentähden sopivat paremmin pidettäviksi häkin ristikon takana kuin liikkumaan vapaina.
Hän tunsi, että yleisöllä ei ollut mieltymystä häneen. Hän oli kuin vihollistensa keskellä oleva eläin ja hän käännähteli tuijottaen heihin vihaisin katsein. Pienikokoinen Silverstein, joka riemuissaan huusi Joen nimeä, hätkähti nähdessään Pontan tuiman katseen, kipertyen kokoon ikäänkuin ankarassa kuumuudessa, ja ääni tukahtui hänen kurkkuunsa. Genevieve näki tuon äänettömän kohtauksen, ja kun Pontan katse hitaasti kiersi piirin vihollistensa joukossa kohdaten hänenkin katseensa, lyyhistyi hänkin hätkähtäen kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo katse sivuuttanut hänet, kohdistuen pitkäksi ajaksi Joeen. Hänestä näytti, että Ponta nosti sisuaan. Tämän tuima katse kohtasi Joen poikamaisen lempeät kasvot, jotka kuitenkin samassa kävivät totisiksi.
Ohjaaja saattoi keskelle lavaa kolmannen miehen, nuorukaisen, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet ja joka oli paitahihasillaan.
"Eddy Jones, joka tulee esiintymään kisatuomarina tässä ottelussa", sanoi hän.
"Terve, Eddy!" kajauttivat miehet hyvähuutojen joukkoon, josta
Genevieve huomasi, että tämäkin oli suosiossa.
Avustajat auttoivat kumpaakin miestä vetämään kintaat käsiinsä, jolloin eräs Pontan avustajista kävi tarkastamassa Joen kintaita, ennenkuin ne joutuivat hänen käsiinsä. Tuomari kutsui heidät keskelle lavaa. Avustajat seurasivat mukana, muodostaen pienen joukon; Joe ja Ponta asettuivat vastatusten, tuomari keskelle ja avustajat, pää etukumarassa, nojasivat käsin toistensa hartioihin. Kisatuomari puhui ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.
Sitten joukko hajautui. Ohjaaja astui taas etualalle.
"Joe Flemingin paino on satakaksikymmentäkahdeksan", sanoi hän; "John Pontan sataneljäkymmentä [Englannin naulaa]. He nyrkkeilevät niin kauan kuin toinen käsi on vapaana ja pitävät itse huolen irtaantumisestaan. Yleisö muistakoon, että otellaan ratkaisuun saakka. Tässä huoneustossa ei suoriteta ratkaisemattomia otteluita."
Hän pujahti köysien lomitse ja hyppäsi lavalta lattialle. Nurkissa syntyi vilkasta liikettä avustajien poistuessa köysien lomitse jakkaroineen ja sankkoineen. Lavalle jäivät ainoastaan molemmat nyrkkeilijät ja kisatuomari.
Kello soi. Molemmat miehet astuivat nopein askelin keskelle lavaa. He ojensivat oikean kätensä, vilaukselta koskettaen toisiaan muodolliseksi tervehdykseksi. Samassa Ponta alkoi vimmatusti jaella iskuja oikealle ja vasemmalle, mutta Joe vältteli hypähtämällä taaksepäin. Kuin nuoli syöksyi Ponta hänen jälkeensä ja hänen päällensä.
Ottelu oli alkanut. Genevieve puristi toista kättään rintaansa vasten ja odotti. Häntä hämmästytti Pontan äkillinen ja hurja hyökkäys ja hänen antamiensa iskujen paljous. Hänestä tuntui, että Joe oli varmasti tuhon oma. Aika ajoin hän ei voinut nähdä Joen kasvoja, niitä kun pimitti sikin sokin vilahtelevat kintaat. Mutta hän kuuli kajahtavat iskut, ja joka iskun läjähtäessä hän tunsi vatsassaan kivun tunteen. Hän ei tiennyt, että se, mitä hän kuuli, oli kintaan iskua kinnasta tai olkapäätä vasten, ja ettei mitään vahinkoa tapahtunut.
Hän oivalsi äkkiä, että ottelussa oli tapahtunut käänne. Molemmat miehet pitivät toisiaan lujassa syleilyssä; iskuja ei annettu ollenkaan. Hän huomasi sen siksi, mitä Joe oli nimittänyt hänelle painiskeluksi. Ponta ponnisteli vapautuakseen, mutta Joe piti kiinni. Kisatuomari huusi: "Irti!" Joe koetti päästä pakoon, mutta Ponta sai toisen kätensä vapaaksi ja Joe ryntäsi uudelleen syliksi välttääkseen iskun. Mutta tällä kertaa Genevieve huomasi, että Joe painoi kintaansa Pontan suuta ja leukaa vasten, ja kun tuomari toistamiseen huusi: "Irti", työnsi Joe vastustajansa päätä taaksepäin ja hyppäsi vapaaksi.
Muutaman silmänräpäyksen ajan voi Genevieve esteettömästi nähdä sulhasensa. Vasen jalka vähän eteenpäin asetettuna ja polvet hiukan koukussa, oli Joe eteenpäin kumartuneena, pää vedettynä syvälle hartioitten väliin, joten ne suojelivat sitä. Kädet olivat koukussa eteenpäin nostettuina, valmiina sekä hyökkäykseen että puolustukseen. Kaikki hänen lihaksensa olivat jännitettyinä ja hänen liikkuessaan saattoi Genevieve nähdä niiden paisuvan, vääntyvän ja liikkuvan valkoisen ihon alla, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja.
Mutta taas Ponta ryntäsi hänen kimppuunsa ja Joe sai panna kaikkensa kestääkseen. Hän kyykistyi vielä vähän enemmän, veti ruumiinsa vielä lujemmin kokoon ja suojeli itseään käsin, käsivarsin ja kyynärpäin. Iskuja tuli satamalla ja Genevievestä näytti siltä kuin Joen päivät olisivat luetut. Mutta iskut sattuivat hänen kintaisiinsa ja hartioillensa ja niiden voimasta hän horjahteli eteen- ja taaksepäin ikäänkuin myrskyn heiluttama puu, koko salin raikuessa riemuisista hurraahuudoista. Vasta sitten Genevieve käsitti tämän suosionosoituksen tarkoituksen, kun hän näki Silversteinin puoleksi seisomassa, mielettömän onnellisena ja kuuli monesta kurkusta kajahtavan huudon "hyvä, Joe!" Vasta sitten hän tajusi, että Joe selviytyisi hyvin, sensijaan että hän olisi saanut kauhean selkäsaunan. Sitten hän vapautui taas hetkiseksi kadotakseen jälleen näkyvistä Pontan hurjuuden hirmumyrskyyn.