KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Ihana ilta. — Joen keittiö. — Väittely raa'an lihan merkityksestä. —
James Brucen historia. — Nuotiolla. — Joen unet. — Barometri laskee.
— Barometri nousee. — Lähdön hankkeita. — Myrsky.
Ilta vietettiin ihanain mimosain siimeksessä, ravitsevan aterian jälkeen, jossa ei unohdettu teetä eikä groggiakaan.
Kennedy oli käynyt tämän pienen alueen ristiin rastiin, tutkien ja tarkastaen pensaikot. Matkustajat olivat ainoat elävät olennot tässä maallisessa paratiisissa. He kietoutuivat vaippoihinsa ja viettivät rauhallisen yön. Äsken kestetyt tuskat ja vaivat oli unohdettu.
Huomenna, toukokuun 7:nä, paistoi aurinko jälleen koko terältä, mutta sen säteet eivät voineet tunkeutua lehdistön tuuhean verhon lävitse. Ruokavaroja kun oli riittävästi, päätti tohtori jäädä tänne odottamaan sopivaa tuulta.
Joe oli siirtänyt sinne matka-keittiönsä ja vaipui nyt kulinaarisiin keksintöihin, käyttäen vettä erinomaisen runsaalla kädellä.
— Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! — puheli Kennedy. — Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä menettää järkeni.
— Rakas Dick, — puhui tohtori, — ilman Joeta et istuisi tässä keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.
— Kunnon ystävä! — lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.
— Mitä turhia! — vastasi Joe. — Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr
Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.
— On se ihminen sentään raukka! — virkkoi Fergusson: — joutua suunnilta pois niin vähästä!
— Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!
— On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin janoa.
— Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu, lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa pysyvän mielessä.
— Villit eivät sitä viaksi lue, — virkkoi Kennedy.
— Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!
— Inhottavaahan se on, — sanoi tohtori. — Senpä vuoksi ei kukaan ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen seikkailuun.
— Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä aikaa kuunnella, — sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle nurmikolle.
— Kernaasti. — Ja tohtori kertoi:
"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina 1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka, etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran, eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana, olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan, niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan mahdotonta ole'".
— Sattuvasti sanottu, — arveli Joe. — Ja jos Skotlantilainen tuosta palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä…
— Mitäs teet silloin, Joe?
— Minä pakotan uskomattomat syömään Victorian palasia, enkä pane suolaa enkä pippuriakaan päälle.
Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden tieltä.
Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta. Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32' leveyttä.
Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.
— Mutta, hyvä ystävä, — virkkoi tohtori. — Entäs nuo kaksi jalopeuraa?
— Ah! — sanoi Skotlantilainen, halveksien, kuten oikea metsästäjä konsanaankin, kaatamaansa eläintä. — Mutta noista päättäen saattaa joka tapauksessa otaksua, ett'emme ole kovin kaukana hedelmällisemmistä seuduista.
— Huojuvaa todistusta tuo, Dick, sillä nämä pedot vaeltavat usein, näljän tai janon ahdistamina, melkoisia matkoja. Parasta on, että ensi yöksi panemme tulet palamaan.
— Tässä helteessäkö? — arveli Joe. — Mutta pannaan, pannaan, jos tarvis vaatii. Pelottaa vaan, ett'ei syttyis tuleen tämä paikka, josta meillä on ollut niin paljo hyötyä.
— Koetetaan pitää varalta, ett'emme saa tulipaloa aikaan, jotta toisillakin olisi turvapaikka keskellä erämaata.
— Koetetaan niinkin, tohtori. Mutta lieneekö tämä keidas tunnettu?
— Aivan varmaan. Tässä pysähtyvät karavaanit, jotka tulevat sisä-Afrikasta. Kohtaus heidän kanssaan ei taitaisi olla kovin hauska, vai mitä, Joe?
— Onkos täälläkin päin niitä Njam-Njamin pahuksia?
— Epäilemättä. Se on yhteisenä nimenä kaikilla tänpuoleisilla kansoilla, ja saman ilman-alan ihmisillä on tietysti tavatkin samallaiset.
— Huh-huh! — sanoi Joe. — Mutta luonnollistahan se on sekin. Jos murjaaneilla olis tavat samat kuin gentlemaneilla, niin mitäs niitten välillä sitten erotusta olisikaan?
Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin vuoronsa sangen rauhallisesti.
Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut huhaustakaan.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin, niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta; täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?
Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään myöten.
Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.
— Tuoss'on jälkeentuleville, — virkkoi hän. — Mahtaa ne hämmästyä, kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!
— Mitähän, — arveli Kennedy, — mitähän, jos todellakin joku tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?
— Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.
— Ja siihen on Joe syypää.
Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet naurahtamaan.
Iltapuolen päivää tohtori turhaan odotteli sään muutosta. Lämpömittari kohosi ja osoitti 65 astetta. Sitä olisi ollut mahdoton sietää muualla kuin keitaan siimeksissä. Tulisena sateena paahtoi helle maata. Tämä oli korkein astemäärä, mitä tähän saakka oli huomattu.
Joe laittoi nuotiot, niinkuin edellisenäkin iltana. Tohtorin ja Kennedyn vartioilla ei tapahtunut mitään uutta. Mutta kolmen tienoissa aamulla, Joen valvoessa, lämpö äkkiä aleni, taivas peittyi pilviin ja pimeys sakeni.
— Ylös! — huusi Joe toisille. — Ylös! Tuulee!
— Vihdoinkin! — sanoi tohtori katsahtaen taivaalle. — Se on myrsky.
Palloon, palloon!
Olipa jo aikakin. Tuuliaispää tuiverteli palloa ja laahasi gondolia pitkin hiekkaa. Jos olisi joku osa pohjalastia sattunut putoamaan ulos, olisi pallo kohonnut ja kadonnut heiltä ainaiseksi.
Mutta nopeajalkainen Joe juoksi minkä jaksoi ja sai gondolista kiinni; pallo laahusti hiekassa, niin että peljättävä oli päällyksen menevän rikki. Tohtori asettui paikallensa, sytytti hormin ja heitti liian pohjalastin maahan.
Viimeisen kerran he vielä katsahtivat keitaiden puihin, joita myrsky taivutteli. Itätuuli tarttui palloon 60 metrin päässä maasta, ja he katosivat yön pimeyteen.