SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kauhea helle. — Harhanäkyjä. — Viimeiset vesipisarat. — Epätoivon yö. — Itsemurhan yritys. — Samum. — Keidas. — Jalopeurat.
Ensi työkseen tohtori huomis-aamuna katsoi barometriä: tuskin oli elohopea-patsas liikahtanutkaan alaspäin.
— Ei mitään, — virkkoi hän, — ei mitään
Hän astui gondolista ja tarkasteli säätä: sama helle, sama kirkkaus, kaikki yhtä armotonta kuin ennenkin.
— Pitääkö meidän joutua epätoivoon? — huudahti hän. Joe ei puhunut sanaakaan; hän kantoi aiettansa mielessään.
Kennedy nousi makuulta varsin huonovointisena. Hän näkyi olevan arveluttavan kiihkoisessa tilassa. Jano tuotti hänelle kauheita tuskia. Turtana oli hänellä kieli ja huulet, niin että hän tuskin kykeni puhumaan kunnon sanaa.
Vielä oli jäljellä muutama tippa vettä. Kukin tiesi sen, kukin ajatteli sitä, ja kunkin mieli paloi pullon puoleen, mutta ei kukaan uskaltanut astua askeltakaan sitä kohti.
Nämä kolme toverusta, nämä kolme ystävystä katselivat toisiansa jyräillen, eläimellisellä ahneudella, joka varsinkin ilmeni Kennedyssä. Hänen luja ruumiinsa se ensimmäisenä oli nääntynyt näistä sietämättömistä kärsimyksistä. Koko vuorokauden hän oli houreissaan. Hän meni ja tuli, päästellen koleita huutoja ja pureskellen nyrkkejänsä, valmiina katkaisemaan suonensa, juodakseen omaa vertaan.
— Voi! — huusi hän. — Voi sua, janon maata! Epätoivojen maaksi sinua pitäisi sanoa!
Ja sitten hän vaipui hervotonna maahan, eikä kuulunut hänen tulehtuneilta huuliltaan muuta kuin korsahtelevaa hengitystä.
Illemmalla alkoi Joessakin ilmetä mielihoureita. Hänestä näytti tämä laaja hiekkalakeus suunnattomalta lammelta, jossa vireili kirkas, heleä vesi; montakin kertaa hän jo syöksi suinpäin tulista maanpintaa kohti, juodakseen muka, mutta nousi joka kerta suu tomua täynnä.
— Kirous! — sanoi hän vimmoissaan. — Sepä oli suolaista, se vesi.
Fergussonin ja Kennedyn viruessa pitkällään, liikahtamatta, syntyi hänessä voittamaton himo päästä tyhjentämään vielä jäljellä olevat vesipisarat pullosta. Ja himo oli miestä lujempi. Hän kulki gondolia kohti, ryömien polvillaan, voimatta kääntää silmiään pullosta, jossa tuota verratonta nestettä oli. Hän sieppasi sen vihdoin ja nosti huulilleen.
Samassa kajahti sydäntä särkevä huuto: "Vettä! vettä!"
Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä polvillaan, itkien.
Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen sisällyksen viimeiseen tippaan asti.
— Kiitos! — sanoi hän.
Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.
Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.
Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena, käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.
Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin gondolista.
— Kas! — parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä voimalla.
Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun omaa suutansa kohti.
— Mr Kennedy! Mr Kennedy! — huusi Joe, rientäen hänen luokseen.
— Pois! Tiehesi! — raivosi Skotlantilainen.
Syntyi vimmaisa ottelu.
— Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! — toisteli Kennedy.
Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin kummitus, ja katsahti ympärinsä.
Mutta äkkiä … katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään, hän huutaa:
— Tuolla! tuolla!
Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.
Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan Victoriaan asti. Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.
Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,
— Samum! — huusi hän.
— Samum! — toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.
— Sitä parempi! — kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. — Sitä parempi! Nyt kuollaan!
— Sitä parempi! — sanoi tohtori. — Nyt alkaa päinvastoin elämä.
Hän rupesi nopeasti heittämään gondolista pohjalastina ollutta hiekkaa.
Kumppalit käsittivät hänet vihdoin ja riensivät hänen avukseen.
— Ja nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — viskaa maahan parikymmentä kiloa sinun malmejasi!
Joe ei vitkaillut, vaikka … tuokion verran hän tunsi jotain kaipauksen tapaista. Pallo kohosi.
— Kyllä olikin aika! — huudahti tohtori.
Samum läheni todellakin salaman nopeudella. Hiukkanenkaan vielä, niin olisi Victoria ollut säpäleinä. Suunnaton hiekkapatsas oli vähällä saavuttaa sen ja verhosi sen hiekkapilveen.
— Vielä pois pohjalastia! — huusi tohtori Joelle.
— Tuossa! — vastasi toinen, heittäen tavattoman suuren kvartsijärkäleen laidan yli.
Victoria kohosi nopeasti yläpuolelle hiekkapatsaan, joutui siellä huimaan ilmavirtaan, ja läksi kiitämään sanomatonta vauhtia tämän vaahtoavan meren ylitse.
Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.
Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.
Victoria ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita. Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.
— Vettä! Siell'on vettä! — huusi tohtori.
Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.
Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.
— Pyssyt! — huusi heille tohtori, — pyssyt mukaan ja olkaa varovaisia!
Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.
Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.
— Se oli jalopeuran kiljuntaa! — sanoi Joe.
— Sitä parempi, — vastasi metsästäjä kiihkoissaan. — Nyt taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.
— Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä riippuu kaikkien henki.
Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin, hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa. Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se oli kuollut.
— Eläköön! eläköön! — huusi Joe.
Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.
— Olkaa järkevä, mr Kennedy! — sanoi Joe, vetäen henkeänsä. — Ei liikaa näin ensi hätään!
Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.
— Entäs tohtori Fergusson? — virkkoi Joe.
Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.
— Tie on suljettu!
— Se on mahdotonta. Mitäs tämä oikeastaan on?
Dick ei ennättänyt lopettaa lausettansa, kun kauhea kiljunta ilmoitti, minkä uuden vihollisen kanssa heillä on tekemistä.
— Toinen jalopeura! — sanoi Joe.
— Naaras. Mutta maltas, sinä senkin peto! — virkkoi metsästäjä, kiireimmiten pistäen uuden panoksen kiväriinsä.
Tuokion kuluttua hän laukaisi, mutta petoa ei näkynyt.
— Eteenpäin! — huudahti hän.
— Ei, mr Kennedy, ei! Peto ei kuollut; muutoinhan se olisi vierinyt tänne saakka. Se on valmiina karkaamaan sen kimppuun, ken meistä ensiksi astuu näkyviin. Ja hän olisi mennyttä miestä.
— Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä? Lähteä meidän täytyy. Samuel odottelee meitä.
— Meidän pitää maanittaa peto. Ottakaas minun pyssyni ja ojentakaa minulle karbiininne.
— Mitäs aiot?
— Saatte nähdä.
Joe riisui yltään liinaisen takkinsa, pisti sen kivärin päähän ja ojensi sen syötiksi aukosta ulos. Raivostunut peto hyökkäsi sitä kohti, mutta samassa Kennedy, ollen varoillaan, laukaisi ja mursi siltä lavan. Möristen kaatui peto portaille, painaen allensa Joen. Tämä oli jo tuntevinaan kauheain käpäläin iskevän häneen, mutta samassa pamahti toinen laukaus, ja tohtori Fergusson ilmaantui aukolle, kädessään pyssy, joka vielä savusi.
Joe kavahti seisovilleen, hyppäsi jalopeuran raadon yli ja ojensi isännälleen vesipullon.
Panna pullo huulilleen ja tyhjentää se yhdessä hengenvedossa, — se oli Fergussonille yhden silmänräpäyksen toimi, ja nyt nämä kolme matkustajaa kiittivät Jumalaa, joka oli heidät näin ihmeellisellä tavalla pelastanut.