KUUDESKOLMATTA LUKU
45 asteen helle. — Tohtorin mietteitä. — Epätoivoinen etsintä. — Hormi sammuu. — 60 asteen kuumuus. — Erämaa kaikessa alastomuudessaan. — Öinen kävely. — Yksinäisyys. — Tainnoksissa. — Joen ehdotus. — Vieläkin päivä.
Victorian eilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.
Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.
— Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, — sanoi hän. — Ellei kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala yksin tietää, miten meidän käy.
— Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, — virkkoi Joe, mutta, nähtyään tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: — kenties se päivemmällä sentään nousee.
Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa, teltan sisässä, 45 astetta C.
Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.
Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!
— Yksi ponnistus vielä! — virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen seuduissa aamulla. — Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan, joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.
Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle; pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa. Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.
Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusi Victoria maahan, siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.
Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51' pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta km Afrikan länsirannasta.
Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.
— Pysäytäänkö? — kysäisi Skotlantilainen.
— Täytyy, — vastasi Samuel koleasti.
Toverit ymmärsivät hänet.
Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän murheellisen aterian.
Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein suurimmassa hädässä.
— Minä tukehdun! — huusi hetken perästä Joe. — Kuumuus käy kahta kauheammaksi! Mutta — lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, — eihän kummakaan: 60 astetta!
— Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, — virkkoi
Skotlantilainen. — Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla.
Hulluksihan tässä tulee!
— Pois epätoivo! — sanoi tohtori. — Tällä leveydellä tulee tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.
— Mutta onko siihen mitään merkkiä? — kysäisi Kennedy.
— Minusta näyttää, — vastasi tohtori, — niinkuin barometri pyrkisi hiukan laskemaan.
— Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin siipirikkoiset linnut.
— Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä, ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.
— Tule, tuuli, tule vainenkin! — huudahti Joe, — ja vie meitä puron varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on hirmuinen asia.
Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia, joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan, sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.
Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa, alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.
Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään, vaan astuakseen.
— Tulkaa, — sanoi hän tovereilleen; — se tekee hyvää teidän, uskokaa minua.
— Mahdotonta, — vastasi Kennedy, — min'en jaksa astua askeltakaan.
— Minä tässä kernaammin makailen vaan, — virkkoi Joe.
— Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.
Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan, tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat olivat kuin puutuneet.
Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän, kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis olemattomana! Victoria oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti palata samoja jälkiä, — mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin, erämaan kamalassa hiljaisuudessa.
Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet tunnottomana.
— Mikä teidän on, tohtori? — kyseli hän.
— Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä kaikki.
— Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajamme Victorialle.
Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.
— Olipa tuo hiukan varomatonta, tohtori, ja vähän vaarallista kanssa.
Entäs, — lisäsi hän naurahtaen, —. entäs kun ois tullut rosvoja!
Mutta leikit sivuun nyt, tohtori, puhukaamme vakavasti.
— Puhu; minä kuuntelen.
— Jotain tässä täytyy tehdä. Ei tämä tällainen asiain tila saata kestää enää montakaan päivää, ja ellei tuulta saada, ollaan hukassa jokainen.
Tohtori ei vastannut.
— No niin, — jatkoi Joe. — Siksipä täytyy jonkun meistä uhrautua muitten eduksi, ja sen teen luonnollisestikin minä.
— Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä aiot?
— Mull'on tuumat tuiki selvät: otan muonaa mukaan ja lähden astumaan eteenpäin, kunnes saavun johonkin, ja johonkin kai sitä lopulti saapuu. Jos sillä välin taivas suo teille myötätuulta, niin älkää minua odotelko, vaan lähtekää. Jos minä puolestani päädyn johonkin kylään, niin kyllä minä siellä selviän moniailla arabialaisilla sanoilla, jotka te kirjoitatte minulle paperilapulle, ja sitten minä tuon teille apua tai jätän nahkani pantiksi. Mitäs sanotte pojan meiningistä?
— Mieletöntä, mutta todistaa sinun hyvää sydäntäsi, uljas Joe. Sin'et saa jättää meitä. Se on mahdotonta.
— Mutta, tohtori hyvä, jotain tässä tehdä pitää. Eihän teille siitä mitään haittaa ole, sillä, minä sanon sen vielä, minua te älkää vuotelko, ja hätätilassa minä kyllä pälkäistä pääsen.
— Ei, Joe, ei! Me emme eroa! Se olisi tuskaa entisten lisäksi. Näin piti tapahtua, niin oli kirjoitettu, ja kaiketi on niinkin kirjoitettu, että sittemmin tapahtuu toisin. Siis odottakaamme kärsivällisesti.
— Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.
Tohtori ei vastannut.
Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se ei ollut.