VIIDESKOLMATTA LUKU
Odottamaton pallo. — Karavaanin jälkiä. — Kaivo.
Huomenna — taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni. Victoria kohosi 150 metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä kohti.
— Me olemme täydellisessä erämaassa, — sanoi tohtori. — Tuossa tuo ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu! Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!
— Tuo miksikä, rakas ystävä, — vastasi Kennedy, — se ei minun rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Se on niin, ja siinä se.
— Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.
— Filosofioidaan vaan; aikaa meillä on kyllä. Tuuli pelkää puhaltaakaan, se nukkuu.
— Ei tätä enää kauan kestä, — virkkoi Joe; — luulenpa näkeväni pilventapaista idässä.
— Joe on oikeassa, — sanoi tohtori.
— Oikeinkohan se on pilvi, joka tuo kelpo sateen ja tuulta meille vastoin kasvoja?
— Saadaan nähdä, Dick, saadaan nähdä.
— Mutta tänäänhän onkin perjantai, — sanoi Joe, — enkä minä oikein luota siihen päivään.
— Niin, mutta tänään sinä pääset ennakkoluulostasi.
— Hyvähän se olis, tohtori. Puh! — liitti hän, pyhkien kasvojansa. — Onhan se lämmin yks hyvä asia, talvella semminkin, mutta ei se liika kesälläkään lihoita.
— Etkö pelkää kuumuuden tekevän pallolle pahaa? — kysäisi Kennedy tohtorilta.
— En. Guttaperkka, jolla tafta on kyllästetty, kestää hyvinkin kovaa kuumuutta. Olen koetellut sitä spiraliputkella sisäpuolelta välisti 70:nkin asteen lämmöllä, eikä se ole ollut tietääkseenkään.
— Pilvi! Oikea pilvi! — huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.
Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan tyyni.
Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.
— Tuo on yksinäinen pilvi, — sanoi tohtori; — siitä ei ole suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin aamullakin.
— Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti ainakaan.
— Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.
— Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo purkautua meidän ylitsemme?
— En luule siitä hyötyä lähtevän, — vastasi tohtori; — menetämme siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!
Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.
Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua. Victoria pääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä kaikki.
Tohtorin parhaillaan pahoitellessa tätä mitätöntä tulosta, kuului äkkiä
Joen hämmästynyt huuto:
— No nyt on kumma!
— Mikä niin, Joe?
— Tohtori! Mr Kennedy! Johan täm'on vihoviimeinen ihme!
— Mutta mikä?
— Emme olekaan enää yksin! Salajuonia! Meiltä on meidän keksintö varastettu!
— Joko mies on mieltä vailla? — kysyi Kennedy.
Joe oli kuin itse kivettynyt typerrys!
— Onkohan ankara helle saanut poika parassa mielenhäiriön aikaan? — virkkoi tohtori, kääntyen häneen. — Mitä sinä puhut?
— Mutta katsokaa toki, tohtori! — sanoi Joe, osoittaen erästä kohtaa avaruudessa.
— Pyhän Patrikin kautta! — huudahti Kennedy. — Mitäs tämä merkitsee?
Samuel, Samuel, tulehan katsomaan!
— Minä näen, — vastasi tohtori tyyneesti.
— Toinen pallo! Ja muita matkustajia!
Ja todellakin! Puolensadan metrin päässä leijui ilmassa toinen pallo gondoleineen ja matkustajineen. Se kulki tarkoin samaa suuntaa kuin Victoriakin.
— No niin, — virkkoi tohtori. — Ei muuta kuin annetaan sille merkki!
Ota lippu, Kennedy, ja näytetään sille Englannin värit.
Näytti kuin toisessa pallossa olisi ajateltu samaa, sillä samallaisella lipulla vastattiin sieltä tervehdykseen. Ja samalla lailla käsi sitä sielläkin liehutti.
— Mitäs tämä oikeastaan merkitsee? — kysäisi Skotlantilainen.
— Mitä lienevätkään apinoita! — huusi Joe. — Ne matkii meitä.
— Se merkitsee, — virkkoi tohtori nauraen, — että sinä itse liehutat lippua, rakas Dick; toisin sanoen: me itse olemme tuossa toisessa gondolissa! Tuo pallo ei ole mikään muu kuin meidän Victoria.
— Vai niin, soo! — sanoi Joe. — Kaikella kunnioituksella, tohtori, mutta ei se minuun tällä istumalla mene.
— Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.
Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan samoja liikkeitä kuin hänkin.
— Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, — puhui tohtori; — pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta tiheydestä; siinä kaikki.
— Merkillistä! — puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.
— Omituista kerrassaan! — sanoi Kennedy. — Onpa hauska nähdä Victoriaa! Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen ryhti!
Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs, jättäen Victorian, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä. Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.
Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori jälleen lähemmäksi maata.
Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen.
Helle oli kauhea.
Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi palmuksi vähän matkan päissä.
— Palmuja! — sanoi Fergusson, — mutta lienee siellä joku lähdekin, kaivo!
Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.
— Vihdoinkin! — toisti tohtori toistamistaan. — Vettä! vettä! Me olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me saavumme lopulti sittenkin sinne.
— No niin, tohtori! — virkkoi Joe, — ja eikös passaisi sillä välin vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.
— Juodaan, poikaseni, juodaan.
Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.
— Hehheh! Se naula veti! — sanoi Joe. — Kyll' oli hyvää! Ei ole
Perkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.
— Puutosten hyviä puolia, — vastasi tohtori.
Kello kuuden aikana Victoria leijui palmujen kohdalla. Ne olivat kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.
Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä vetivät hänen huomionsa puoleensa.
Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita, ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata; heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle; lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet siinä kauhean kuoleman.
Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.
— Emme laske alas tähän, — puhui Kennedy. — Lähdetään pois tämän hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.
— Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut lähde; kenties sitä on osa jäljillä.
Victoria laski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut merkiksikään.
Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä, pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.
Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä, mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.
Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi sen keskelle luita.
Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä ruoka.
Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia.
Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.