NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tuuli tyyntyy. — Erämaan kynnyksillä. — Vajaus vesivarastossa. — Yöt päiväntasaajalla. — Samuel Fergussonin levottomuus. — Pulmallinen tila. — Kennedyn ja Joen tarmokkaat vastaukset. — Vieläkin yö.
Käytyään ankkuriin yksinäiseen ja melkein kuivettuneesen puuhun, Victoria vietti yönsä täydellisessä rauhassa. Matkustajat saivat nauttia unta, jota he kipeästi kaipasivat. Viime päiväin tapaukset olivat jättäneet heihin surullisia muistoja.
Aamun tultua taivas selkeni. Tuli helteinen päivä. Pallo nousi ylä-ilmoihin. Useampain turhain yritysten jälkeen se kohtasi ilmavirran, varsin hitaan tosin, joka rupesi kuljettamaan sitä luodetta kohti.
— Emme enää kulje eteenpäin, — puheli tohtori. — Ellen erehdy, olemme suorittaneet puolet matkaamme melkein kymmenessä päivässä, mutta tällä tapaa kulkiessa menee kuukausia, ennenkuin perillä ollaan. Ja tämä on sitä harmillisempaa, kun meitä uhkaa vedenpuute.
— Sitä löydetään kyllä, — vastasi Dick; — tottahan toki kohtaamme jonkun joen tai puron tai lätäkön tässä avarassa maassa.
— Toivon minäkin.
— Eiköhän se ole tämä Joen lasti, joka meitä viivyttää?
Kennedy puhui tällä tapaa, kiusoitellakseen Joeta. Hän teki sen sitä halukkaammin, koska hän itsekin eräänä hetkenä oli tuntenut samallaisia mielihoureita kuin Joe, mutta kosk'ei hän tahtonut sitä näyttää, oli hän olevinaan hyvinkin järkevä, pysyen yhä leikillisenä.
Joe heitti häneen murheellisen katseen. Tohtori ei vastannut mitään. Hän ajatteli, salainen pelko mielessään, Saharan suunnattomia erämaita. Viikkokausiin siellä karavaanit eivät kohtaa kaivoa, missä janoansa sammuttaa. Ja niinpä hän mitä suurimmalla tarkkuudella tutkisteli vähimpiäkin alennuksia maaperässä.
Nämä aavistukset ja viimeiset tapahtumat olivat tuntuvasti muuttaneet heidän mielentilaansa. He puhuivat vähän. Sitä enemmän oli kukin vaipunut omiin mietteisinsä.
Kunnon Joe oli muuttunut ihan toisellaiseksi siitä pitäin kuin oli katseensa kääntänyt kullan pohjattomaan mereen. Ääneti ja ahnaasti hän silmäili kivikasoja gondolin pohjalla, tänään arvottomia, huomenna kalliita.
Nämä Afrikan seudut ne olivat omiansa herättämään levottomuutta. Maa muuttui yhä enemmän erämaan luontoiseksi. Ei kylää, ei pieniä majaryhmiäkään. Kasvullisuus hälveni hälvenemistään. Moniahta kitukasvi siellä täällä, niinkuin Skotlannin kanervakankailla. Maaperä alkoi olla valkoista hiekkaa ja piikiveä. Siinä ei kasvanut kuin mastiksi- ja ohdakepensaita. Ja keskellä tätä hedelmätöntä, suunnatonta alaa jyrkkiä, terävähuippuisia kukkuloita. Nämä merkit tuottivat huolehtimisen aihetta Fergussonille.
Ei näkynyt karavaani milloinkaan kulkeneen tässä autiossa seudussa. Olisihan muutoin leirin jätteinä ollut ihmisten tai elukkain vaalenneita luita. Mutta ei niitäkään. Tuntui, että loppumaton hiekka pian valtaa tämän lohduttoman tienoon.
Takaisin ei käynyt palajaminen, täytyi vaan mennä eteenpäin. Tohtori ei parempaa toivonutkaan. Hän olisi suonut myrskyn tulevan, joka veisi heidät pois koko tästä seudusta. Mutta ei hattaraakaan taivaalla!
Tämän päivän kuluessa ei Victorian kulkema matka ollut kuin puolisataa kilometriä.
Jospa toki olisi ollut vettä! Mutta sitä ei ollut jäljellä kuin 14 litraa! Fergusson pani syrjään 5 litraa, polttavan janon sammuttamiseksi tässä tukahduttavassa, 50 asteen helteessä. Yhdeksän litraa jäi sentään hormin varalta, mutta ei sekään voinut valmistaa kuin 13 kuutiometriä polttokaasua, ja hormi tarvitsi tunnissa 240 dm3. Saattoi siis vielä kulkea noin 54 tuntia. Ja tämä kaikki oli tarkkain laskujen mukaista.
— Neljäkuudetta tuntia! — sanoi hän kumppaleilleen. — Koska minä olen päättänyt olla kulussa ainoastaan päiväs-aikaan, jott'ei ainoakaan puro tai lähde tai ropakko jäisi meiltä yön pimeässä huomaamatta, niin on meillä kolme ja puoli vuorokautta, joitten kuluessa meidän täytyy löytää vettä, maksoi mitä maksoi. Olen katsonut velvollisuudekseni antaa teille, hyvät ystävät, tiedon tästä vakavasta asemasta, sillä minulla ei ole kuin yksi ainoa pieni astia juomavettä, niin että meidän täytyy tyytyä niukkoihin annoksiin.
— Määrää sinä annokset, — vastasi metsästäjä, — mutta onkohan meidän vielä syytä joutua epätoivoon? Kolme päiväähän meillä vielä on, vai kuinka?
— Niin on, rakas ystävä.
— Kolmessa päivässä keinot kyllä keksitään. Pidetään vaaria kahta huolellisemmin kuin ennen.
Illallisella jaettiin juomavettä niukoin annoksin. Grogiin pantava viinamäärä lisääntyi entistä suuremmaksi, mutta tätä juomaa oli varominen, se kun enemmän kiihottaa kuin virvoittaa.
Gondoli oli yötä suunnattomalla tasangolla, jonka korkeus ei ollut kuin 240 m yläpuolella meren pintaa. Tämä seikka herätti tohtorissa jonkun verran toivoa, hän kun muisti maantieteilijäin otaksuvan, että Afrikan sydämessä on iso vesistö. Jos tällainen järvi on olemassa, niin pitäisihän sen lähistölle saapua. Taivas se kumminkin pysyi vain yhtämittaa entisellään.
Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma polttavan kuuma.
Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oli Victoria tuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.
— Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? — kysäisi Joe.
— Matkan pituuteen nähden kyllä, — vastasi tohtori, — mutta ei aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään kokonaan.
— Niin, niin, — arveli Joe, — mutta eihän tässä mitä valittamisen syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun sanoneeni.
Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä. Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä; muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä, mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.
— Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe.
Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!
— Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, — sanoi hän nauraen, — min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että saa sitäkin maistaa.
Illalla ilmoitti tohtori, ett'ei Victoria ollut tänä helteisenä päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse, jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.
Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin kuolee pois.
Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.
Se oli erämaata.
Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan janon sammuttamiseen.
Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.