KOLMASKOLMATTA LUKU
Joen suuttumus. — Vanhurskaan kuolema. — Kuivuus. —
Maahanpanijaiset. — Kvartsijärkäleitä. — Joen haaveiluja. —
Kallis-arvoinen pohjalasti. — Kultavuorien löytö. — Joen epätoivojen
alku.
Valtavan juhlallinen yö laskeusi maahan. Pappi nukkui rauhallista unta.
— Hän ei heräjä enää! — virkkoi Joe. — Mies parka! Ikää tuskin kolmeakaan kymmentä!
— Hän sammuu meidän syliimme! — sanoi tohtori epätoivoisena. — Heikkoa on hengitys ja käy hetkestä hetkeen heikommaksi, enkä minä voi tehdä mitään!
— Senkin mustat konnat! — ärjäisi Joe, joka tuon tuostakin sai äkillisiä suuttumuksen puuskia. — Ja niitä tämä Herran palvelija vielä surkuttelee ja löytää anteeksiantamuksen sanoja mokomille!
— Taivas on suonut hänelle ihanan yön, Joe, kenties hänen viimeisensä. Ei hänen enää paljoa tarvitse kärsiä; hänen kuolemansa on oleva rauhalliseen uneen uupumista vaan.
Kuoleva lausui muutamia katkonnaisia sanoja. Tohtori kumartui hänen puoleensa. Hengitys alkoi käydä työlääksi; hän kaipasi raitista ilmaa. Uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti tämän läpikuultavan yön hiljaisia huhahduksia. Tähdet lähettivät hänelle tuikahtelevaa valoansa, ja kuu kietoi hänet säteittensä valkoisiin käärinliinoihin.
— Ystävät, — virkkoi sairas heikolla äänellä. — Minun hetkeni lyö. Jumala maksakoon teille minun kiitollisuuteni velan ja saattakoon teitä turvalliseen satamaan!
— Toivokaa vielä! — puheli Kennedy. — Tämähän on ohimenevää heikkoutta. Ette te kuole! Saattaako kuolla näin ihanana suviyönä!
— Kuolema tulee, — vastasi lähetyssaarnaaja; — minä tunnen sen! Antakaa minun katsoa sitä kasvoista kasvoihin! Kuolema, iankaikkisuuden alku, on vaan maallisten murheitten loppu. Nostakaa minut polvilleni, veljet!
Kennedy nosti hänet. Oli sääli nähdä, kuinka nuo heikot jäsenet notkahtelivat sairaan oman painon alla.
— Laupias Jumala! — lausui kuoleva. — Armahda minua!
Hänen olentonsa kirkastui. Kaukana tästä maasta, jonka riemuja hän ei ollut milloinkaan saanut maistaa, keskellä yötä, joka lähetti hänen tykönsä hennoimmat valonsa, matkalla taivasta kohti, jonne hän kohosi kuni ihmeen kautta… Hän näkyi jo elävän uutta elämää.
Hänen viimeinen liikkeensä oli siunaus ystäville. Hän vaipui Kennedyn syliin, ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat silloin Skotlantilaisen silmistä.
— Kuollut, — virkkoi tohtori, kumartuen hänen ylitsensä, — kuollut!
Ja kuni yhteisestä suostumuksesta kolme ystävää polvistuivat hiljaiseen rukoukseen.
— Huomenna, — virkkoi Fergusson vähän ajan kuluttua, — huomenna me hautaamme hänet tähän Afrikan maahan, jota hän on verellänsä kostuttanut.
Huomenissa puhalsi tuuli etelästä, kuljettaen Victoriaa hiljalleen laajan vuoriseudun yli. Väliin sammuneita kratereita, vuoroin autioita notkoja; ei vedenpisaraakaan näillä karuilla kallioilla; päälletysten kasaantuneita paasia; erratisia järkäleitä, vaaleanvärisiä mergelikuoppia, — kerrassaan hedelmätöntä seutua.
Puolenpäivän tienoissa tohtori päätti vainajan hautaamista varten laskeutua erääsen notkoon, keskellä plutonisia kallioita. Ympäröivissä vuorissa oli oleva tarpeeksi suojaa, niin että hänen sopi laskea gondolinsa ihan maahan asti; puuta ei ollut ainoatakaan, mihin käydä ankkuriin.
Mutta koska hän, niinkuin hän oli Kennedylle selittänyt, oli uuden tulokkaan tähden heittänyt pohjalastiansa pois, niin ei hän voinut laskeutua muutoin kuin päästämällä vastaavan määrän kaasua pois. Hän avasi ulkopuolisen pallon venttilin. Vetyä alkoi vuotaa ulos, ja Victoria laskeusi vähitellen notkoon.
Heti kuin gondoli oli tullut maahan, sulki tohtori venttilin. Joe hyppisi alas, pidellen kumminkin toisella kädellään kiinni gondolin ulkolaidasta. Toisella kädellään hän nosti siihen kiviä oman painonsa verran, ja sitten, päästen nyt käyttämään kumpaakin kättänsä, hän keräsi pian gondoliin kiviä puolen kolmatta sataa kiloa. Silloin sopi tohtorin ja Kennedynkin astua ulos gondolista. Victoria oli nyt tasapainossa; sen nousuvoima ei jaksanut kohottaa gondolia ylös.
Joen nostamat kivet eivät ottaneet kovin paljoa tilaakaan, ne kun olivat tavattoman raskaita, mikä hetkeksi veti tohtorin huomion puoleensa. Maa oli täynnään kvartsi- ja porfyrijärkäleitä.
— Sepä oli omituinen löytö, — virkkoi tohtori itsekseen.
Sillä välin olivat Kennedy ja Joe lähteneet jonkun matkan päähän etsimään sopivaa hautapaikkaa. Ankara oli helle tässä notkossa, umpinaisessa kuin uuni: Puolipäivän aurinko paistoi siihen koko terältänsä. Täytyi ensin raivata kiviä pois; sitten kaivettiin hauta, niin syvä, ett'eivät pedot ulottuisi raastamaan ruumista.
Kunnioittavasti laskettiin siihen marttyrin ruumis.
Multaan kätkettiin sitten hänen maalliset jäännöksensä, ja kivilohkareita kasattiin sen päälle hautakummuksi.
Tohtori seisoi mietteissään, liikahtamatta. Hän ei kuullut kumppaliensa kutsuja; hän ei lähtenyt hakemaan suojaa päivän helteeltä.
— Mitäs mietit, Samuel? — kysyi Kennedy.
— Kummallisia vastakohtia luonnossa; omituinen sattuma tämä. Tiedättekö, millaiseen maahan tämä kieltäymysten ja puutetten mies sai hautansa?
— Mitä tarkoitat, Samuel?
— Tämä pappi, joka oli tehnyt köyhyyden lupauksen, lepäjää nyt kultakerroksissa.
— Kultakerroksissako! — huudahtivat Kennedy ja Joe.
— Niin, — vastasi tohtori tyyneesti. — Nämä järkäleet, joita te poljette jaloillanne kuin mitätöntä kiveä, ovat mitä kallis-arvoisinta malmia.
— Mahdotonta! mahdotonta! — innosteli Joe.
— Ei teidän kovinkaan kauan tarvitsisi tutkistella näitä kiviä, niin jo löytäisitte kalliita kultamuruja.
Joe hyökkäsi kuin mielipuoli näitten hajallaan olevain palasten kimppuun. Kennedy oli vähällä tehdä samoin.
— Rauhoitu, hyvä Joe! — virkkoi tohtori.
— Vai rauhoitu tässä!
— Mitenkä! Tuommoinen piitynyt filosofi!…
— Hehheh, tohtori hyvä! Jopa olis sitä filosofiaa, joka kutiaan pitäis!
— Mutta mietihän toki. Mitäs me kaikella tuolla rikkaudella? Emmehän me saata ottaa sitä mukaamme.
— Emmekö saata? No nyt on kumma!
— Tuo on hiukan liian raskasta meidän gondolille! Epätiedossa olin, tokko ensinkään ilmoittaisin sinulle tästä löydöstä, sillä pelkäsin, että sinun piankin tulee paha mieli.
— Mitenkä! — sanoi Joe. — Ettäkö nämä aarteet jätettäis tähän! Onni potkaisi meitä, potkaisi ihan tuossa justiin. Ja mekö palttua kaikelle sille?
— Ole varoillasi, hyvä ystävä. Joko kultakuume on saanut sinussa vallan? Eikö tämä vainaja, jonka vast'ikään laskit maanpoveen, eikö hän todista kaiken sen turhuutta kuin maallista on?
— Totta se on kaikki tyyni, — vastasi Joe, — mutta kultaahan täss' on! Mr Kennedy, ettekös te auta mua, niin keräisimme hiukan näitä miljoneja?
— Mitäs me niillä, Joe parka? — virkkoi Skotlantilainen, jonka väkisinkin täytyi naurahtaa. — Emmehän me lähteneet tänne rikkautta perään emmekä saa sellaista mukaankaan ottaa.
— Nuo miljonat ne ovat hiukan raskasta tavaraa, — sanoi tohtori; — ei ne niinkään helposti taskuun mahdu.
— Mutta, — vastasi Joe, jouduttuaan jo kovin ahtaalle, — eikös näitä malmeja passaisi ottaa hiekan asemesta pohjalastiksi?
— Sopii kyllä; minä suostun, — sanoi Fergusson, — mutta älä kovin pahasti irvistä, kun matkalla heitämme muutamia satoja kiloja laidan yli.
— Satojako! — toisti Joe, — ja ihanko koko tämä ala on kultaa?
— On niinkin. Siinä säiliö, jossa luonto on aarteitaan tallentanut kautta vuosisatain siinä on millä rikastuttaa kokonaiset maat! Australiat ja Kaliforniat yhtyneinä tässä kaukaisessa erämaassa.
— Ja ettäkö kaikki tämä jää tänne turhanpäiten!
— Kenties. Mutta oli miten oli; tiedätkös, mitä minä teen, sinua lohduttaakseni?
— Taitaa käydä vaikeaksi, — virkkoi Joe murheellisena.
— Kuulehan. Minä otan tarkat mitat tämän seudun asemasta ja annan ne sinulle. Englantiin tultuasi ilmaiset asian ystävillesi, jos luulet, että niin suuret kullan paljoudet voivat tehdä heidät onnellisiksi.
— No niin, tohtori, oikeassapa lienette; minä tyydyn kohtalooni, sillä mikäpäs tässä muukaan neuvoksi! Täytetään nyt vaan gondoli näillä malmeilla. Mikä matkan perillä on jäljellä, niin sulaa voittoahan se on.
Ja Joe ryhtyi työhön suurella innolla. Pian hän oli saanut kerätyksi puolen tuhannen kilon verran kvartsipalasia, jotka sisälsivät runsaasti kultasuonia.
Tohtori katseli häntä hymysuin, määräten sillä välin lähetyssaarnaajan haudan asemaa. Se oli 22° 23' itäistä pituutta ja 4° 55' pohjoista leveyttä.
Heitettyään sitten viimeisen silmäyksen siihen kivikasaan, jonka alla nuori Franskalainen lepäsi, hän palasi gondoliin.
Hän olisi tahtonut pystyttää yksinkertaisen, karkeatekoisen ristin yksinäiselle kummulle Afrikan erämaassa, mutta lähiseuduilla ei kasvanut ainoatakaan puuta.
— Jumala hänen hautansa kyllä tietää, — sanoi hän.
Raskas aavistus alkoi hiipiä Fergussonin mieleen.
Hän olisi antanut suuret määrät tätä kultaa, jos olisi löytänyt hiukan vettä. Hän oli gondoliin tarttuneen neekerin tähden heittänyt pois yhden vesiarkun ja olisi nyt ottanut uutta vettä sijaan, mutta se oli mahdotonta näissä karuissa seuduissa. Tämä ajatus saattoi hänet levottomaksi. Hänen kun täytyy alinomaa pitää hormiansa käynnissä, niin saattaa piankin juomavesi käydä vähiin. Hän päätti olla laiminlyömättä pienintäkään tilaisuutta, missä saisi vesivarastonsa uudistetuksi.
Tullessaan gondolin luo, hän huomasi sen ahdetuksi kiviä täyteen. Hän astui sisään, sanaakaan sanomatta. Kennedy asettui entiselle paikallensa. Joe seurasi heitä, eikä malttanut olla heittämättä kaipauksen silmäystä notkoon jääneisin aarteisin.
Tohtori sytytti hormin; kaasutorvi lämpeni, vety alkoi virrata moniaan minutin perästä, kaasu oheni, mutta pallo ei liikahtanutkaan.
Joe huomasi sen ja kävi levottomaksi, mutta ei puhunut mitään.
— Joe! — virkkoi tohtori.
Joe ei vastannut.
— Joe, kuuletkos!
Joe teki merkin, että kyllä hän kuulee, mutta ei oikein ymmärrä.
— Tekisit minulle mielihyvän, — sanoi tohtori, — jos heittäisit jonkun verran malmeja maahan.
— Mutta, tohtori, sainhan minä luvan…
— Ottaa pohjalastia, siinä kaikki.
— Mutta…
— Tahdotkos, että me jäisimme ikipäiviksi tähän erämaahan?
Joe katseli epätoivoisena Kennedyyn, mutta Skotlantilaisen kasvoilla luki, ett'ei hän puolestaan voi mitään.
— No, Joe?
— Eihän se hormi nyt toimikaan! — arveli Joe, mies itsepäinen.
— Se on täydessä toimessa, niinkuin näet, mutta pallo ei liikahda, ennenkuin vähennät hiukan pohjalastia.
Joe raapaisi korvallistaan, otti kvartsipalasen, kaikkein pienimmän, punnitsi sitä, punnitsi uudestaan, hypitellen sitä käsissään. Se oli parin kilon painoinen. Hän heitti sen maahan.
Victoria oli yhä paikallaan.
— No! Eik's nousta jo?
— Ei vielä, — vastasi tohtori. — Heitä enemmän!
Kennedy nauroi. Joe heitti vielä kymmenkunnan kiveä. Pallo ei liikahtanutkaan. Joe kalpeni.
— Poika rukka! — puhui tohtori. — Me kolmisin painamme, ellen erehdy, noin 180 kiloa. Sinun täytyy niinmuodoin heittää pois sama verta.
— Sata ja kahdeksankymmentä kiloa maalle maan hyviksi! — parkaisi Joe surkeasti.
— Ja vähän päällekin, jotta pääsisimme nousemaan. Rohkeasti vaan!
Poloinen Joe huokasi syvään ja ryhtyi työhön. Tuon tuostakin hän pysähtyi, kysäisten:
— Johan se vetää!
— Ei vielä, — kuului aina sama vastaus.
— No nyt se liikahti, — sanoi Joe vihdoin.
— Heitä vielä! — toisti tohtori toistamistaan.
— Mutta nouseehan se, nousee vissisti!
— Heitä vielä! — auttoi Kennedy.
Silloin sieppasi Joe epätoivoisena vielä yhden kiven ja viskasi sen ulos.
Victoria kohosi kolmisenkymmentä metriä ja oli kotvasen kuluttua, hormin avustamana, kulkenut ympärillä olevain vuorten yli.
— Nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — nyt on sinulla vielä kyllälti rikkautta jäljellä, jos vaan saamme sen perille asti säilymään. Rikkaana miehenä elelet sitten loput ikääsi.
Joe ei vastannut mitään, vaan laskeutui hiljalleen pitkäksensä malmikasansa päälle.
— Katsos, Dick, — puhui tohtori, — tuollaista tuo metalli saa aikaan parhaimmassa pojassa, mitä auringon alla on. Tuollaisen malmin löytö — mitä kaikkia intohimoja maailmassa se on herättänytkään, mitä ahneutta, mitä rikoksia! Se on kamalaa.
Illan suussa oli Victoria kulkenut 160 kilometriä länteen. Se oli silloin noin 2200 kilometrin päässä suoraa tietä Zanzibarista.