KAHDESKOLMATTA LUKU
Sädekimppu. — Lähetyssaarnaaja. — Siepattu valovyöhykkeesen. —
Lazaristi-pappi. — Vähä toivoa. — Tohtorin huolenpito. —
Kieltäymyksen elämä. — Tulivuoren yli.
Fergusson heitteli sädekimppuansa avaruudessa puoleen ja toiseen, kunnes se pysähtyi erääsen kohtaan, mistä kuului kauhistuksen huutoja. Kumppalit katsahtivat sinne kiihkein silmin.
Baobab, jonka kohdalla Victoria leijui melkein yhdessä kohdin, kasvoi keskellä aukiota. Ympärillä levittelihe sesami- ja sokeriruoko-vainioita, ja niitten välillä näkyi puolensadan verran mataloita, suippopäisiä majoja. Niitten lähellä tungeskeli taajoin joukoin neekereitä.
Parin kolmenkymmenen metrin päässä pallosta seisoi maahan lyöty pylväs. Sen juurella loikoi ihmis-olento, noin kolmenkymmenen vuoden iässä, mustatukkainen, puoleksi alastonna, laiha, verta vuotavia haavoja täynnään, pää painuksissa rinnalla. Vähäinen ala lyhempiä hivuksia päälaella osoitti tonsuuria, joka ei vielä kokonaan ollut kasvanut umpeen.
— Lähetyssaarnaaja! Pappi! — huudahti Joe.
— Voi poloista! — toisti Kennedy.
— Me pelastamme hänet, Dick, — lausui tohtori. — Me pelastamme hänet.
Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa puoleen.
— Hän elää! Hän elää! — huudahti Fergusson. — Jumalan kiitos! Villit ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan valmiina, ystävät?
— Olemme, Samuel, olemme.
— Joe, sammuta hormi!
Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki huojutti hiljaa Victoriata vangin kohdalla, samalla kuin pallo, kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä, työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit, sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.
Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.
Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.
— Mikäs meitä pitelee? — huudahti hän, ja hänen äänessään helähti palanen säikäystä.
Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.
— Kas! — huusi Joe, kurottautuen laidan yli. — Yksi noita peiakkaan murjaaneja on tarttunut gondolin pohjaan.
— Dick, Dick! — huusi tohtori. — Vesiarkku!
Dick ymmärsi ystävänsä tarkoituksen. Hän nosti yhden vesiarkuista, joka painoi lähes 50 kiloa, ja heitti sen laidan yli.
Victoria keveni täten äkkiä ja ponnahti satasen metriä ylä-ilmoihin, väkijoukon raivotessa. Heiltähän oli vanki karannut, päässyt tuonne häikäisevään valoon.
— Eläköön! — huusivat tohtorin kumppalit. Äkkiä ponnahti pallo jälleen, kohoten nyt enemmän kuin 300 metrin korkeuteen.
— Mitäs tämä merkitsee? — kysyi Kennedy, ollen vähällä mennä kumoon.
— Eipä niin mitään, — vastasi tohtori tyyneesti. — Tuo konna vaan helti meistä.
Joe kurottautui samassa ja ennätti vielä nähdä, kuinka villi, kädet haarallaan, pyöriskeli ilmassa ja vihdoin musertui maata vasten. Tohtori irroitti nyt johtolangat erilleen, ja syvä pimeys vallitsi jälleen. Kello oli 1 yöllä.
Pyörryksissä ollut Franskalainen avasi vihdoin silmänsä
— Te olette pelastettu, — sanoi tohtori hänelle.
— Pelastettu, — vastasi toinen englanninkielellä, murheellisesti myhähtäen, — pelastettu julmasta kuolemasta. Minä kiitän teitä, veljet, mutta minun päiväni ovat luetut, jopa hetkenikin; minulla ei ole enää pitkiä aikoja elettävinä.
Väsyneenä hän jälleen vaipui horroksiin.
— Hän kuolee! — huudahti Dick.
— Ei kuole, — vastasi Fergusson, kumartuen hänen ylitsensä; — viedään hänet telttaan.
He laskivat hiljaa vuoteelle tämän laihtuneen, nääntyneen olennon, täynnä naarmuja ja yhä vieläkin verta vuotavia haavoja, raudan tai tulen julmia jälkiä. Tohtori pesi haavat ja pani niitten päälle nenäliinasta nyhtämäänsä nöyhdettä, menetellen siinä taitavasti ja varmasti kuin lääkäri. Senjälkeen hän otti matka-aptekistaan vahvistavia rohtoja ja kaasi niitä muutaman tipan papin huulille.
Nuo sääliä herättävät huulet liikahtivat heikosti, ja töin tuskin tuli kuuluviin sanat: Kiitos! kiitos!
Tohtori huomasi täydellisen rauhan olevan sairaalle välttämätöntä. Hän veti kiinni teltan uutimet ja palasi palloansa hoitamaan.
Ilmapallo, joka uuden tulokkaansa tähden oli kevennetty noin 40:llä kilolla, pysyi ylä-ilmoissa ilman hormin apua. Aamun sarastaessa alkoi hiljainen ilmavirta kuljettaa sitä länsiluodetta kohti (WNW). Tuon tuostakin Fergusson kävi peräämässä sairaan tilaa.
— Säilyyköhän meille tämä taivaan lähettämä matkatoveri? — puhui
Skotlantilainen. — Onko sinulla yhtään toivoa?
— Kyllä, Dick; hyvällä huolenpidolla ja tässä puhtaassa ilmassa hän toipuu.
— Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! — sanoi Joe liikutettuna. — Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten villien joukkoon!
— Se on varma se, — vastasi metsästäjä.
Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.
Illan pimeässä kävi Victoria ankkuriin, ja yön aikana, Joen ja Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien yhteisestä turvallisuudesta huolta.
Huomis-aamuna oli Victoria kääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä. Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun raikasta ilmaa.
— Kuinka jaksatte? — kysyi Fergusson häneltä.
— Kenties paremmin, — vastasi toinen. — Mutta enhän vielä ole teitä, ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään, mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.
— Me olemme Englantilaisia, — vastasi tohtori. — Me olemme ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni pelastaa teidät.
— Tieteellä on sankarinsa, — virkkoi sairas.
— Mutta uskonnolla on marttyrinsä, — vastasi Skotlantilainen.
— Oletteko lähetyssaarnaaja? — kysyi tohtori.
— Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta, Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.
— Viisikö vuotta näitten villien seassa! — huudahti Kennedy.
— He ovat pelastettavia sieluja hekin, — virkkoi nuori pappi, — tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja sivistää.
Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan aikaa Franskanmaasta.
Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta kohti. — Te olette uljaita matkustajia, — puheli hän, — ja teidän rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne, isänmaanne, te…
Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.
Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi katkonnaisin sanoin.
— Puhukaa äidinkieltänne, — virkkoi tohtori, — minä ymmärrän sitä, ja teidän itsennekin on helpompi.
Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen, ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia. Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen kidutustansa, ja — tohtori oli arvannut oikein — hänen oli määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia sanoja.
— Enkä minä sure — lisäsi hän — tätä elämää, joka pian loppuu; elämäni on Herran oma.
— Toivokaa vielä, — puheli tohtori; — olemmehan me teidän luonanne; me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät teloittajainnekin käsistä.
— En pyydä taivaalta niin paljoa, — vastasi pappi, kohtaloonsa tyytyen. — Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani kieltä!
Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä salavihkaa.
Victoria eteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista kantamusta.
Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon. Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä ilmiötä.
— Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, — virkkoi hän.
— Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, — arveli Kennedy.
— Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.
Kolmen tunnin kuluttua oli Victoria keskellä vuoriseutua. Sen asema oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina, — komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.
Tätä vastusta ei käynyt kiertäminen; se oli voitettava. Hormi pantiin täyteen liekkiin, Victoria nousi 1800 metrin korkeuteen, ja täten jäi sen ja tulivuoren välille seitsemättä sataa metriä.
Tautivuoteeltaan saattoi kuoleva pappi katsella tätä tulista krateria, jonka kidasta pauhaten purkautui tuhansittain häikäiseviä leimuja.
— Kuinka tuo on ihanaa! — virkkoi hän. — Ja kuinka Herran voima on ääretön kauheimmillaankin!
Kiehuva, liekehtivä laava verhosi vuoren kupeet todellakin tuliseen hurstiin; pallon alaosa loisti kirkkaana illan pimeässä. Kuumuutta hehkuva ilma kohosi gondoliin saakka, ja tohtori Fergussonin tuli kiire joutua pois tästä vaarallisesta paikasta.
Kello kymmenen aikana illalla kimalteli vuori pelkkänä punaisena pilkkuna taivaanrannassa, ja Victoria jatkoi rauhallisesti matkaansa entistä paljoa alemmassa ilmakerroksessa.