YHDESKOLMATTA LUKU
Kummallista melua. — Yöllinen hyökkäys. — Kennedy ja Joe puussa. —
Kaksi laukausta. — "Auttakaa! auttakaa!" — Vastaus omalla kielellä.
— Pelastuksen suunnitelma.
Yö oli erittäin pimeä. Tohtori ei osannut sanoa, missä ollaan. Ankkuri oli tarttunut puuhun, jonka rajapiirteitä tuskin erotti pimeässä. Tapansa mukaan aloitti hän vartionsa kello 9:stä illalla, ja puolen-yön aikana astui Dick hänen sijalleen.
— Pidä vaari, Dick; pidä tarkka vaari kaikesta.
— Onko mitään erityistä?
— Ei, mutta olin kuulevinani kumeita ääniä alhaalta; en tiedä ensinkään, minne tuuli on meidät kantanut. Ei haittaa, vaikka olisimme hiukan liiaksikin varovaisia.
— Petojen ääniä lienet vain kuullut.
— En; ne kuuluivat ihan toisellaisilta. Jos mitä vähänkin huomaat, niin herätä meidät heti.
— Ole huoleti.
Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. Victoria, kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.
Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja, niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei enää uudistanut.
Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään pilkkopimeässä.
Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä kajahti ilmassa räikeä sihaus.
Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt huulilta?
Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.
Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän pimeässä.
Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.
— Hiljaa, — sopotti Kennedy; — puhukaamme kuiskaamalla vain.
— Oletko huomannut jotain?
— Olen. Herätetään Joe.
Joen herättyä, Skotlantilainen kertoi näkemänsä.
— Joko taas niitä pahuksen marakatteja? — kysyi Joe.
— Mahdollista kyllä; mutta varovaisia meidän pitää olla.
— Joe ja minä, — sanoi Kennedy, — laskemme nuoraportaita myöten puuhun.
— Ja sillä välin minä pidän huolta, että pääsemme nousemaan heti kuin tarvis vaatii.
— Hyvä on.
— Lähdetään, — virkkoi Joe.
— Älkää käyttäkö asetta, ennenkuin viimeisessä hädässä, — sanoi tohtori. — Tarpeetonta on ilmoittaa Victorian läsnäoloa näissä seuduissa.
Dick ja Joe vastasivat viittauksella. Kuulumattomasti he laskeusivat puuhun ja asettuivat paksujen oksain haarukkaan, johon ankkuri oli tarttunut.
Muutaman minutin ajan he kuuntelivat äänettöminä ja liikahtamatta. Äkkiä kuului pieni rasaus puun kuorta vasten, ja Joe tarttui Kennedyä käteen.
— Kuulitteko?
— Kyllä. Se lähenee.
— Jos se ois käärme? Tuo sihaus, minkä kuulette…
— Ei! Se kuului enemmän ihmis-ääneltä.
— Soisinpa kernaammin, että olisivat neekereitä, — arveli Joe; — en minä noista vongertajista oikein tykkää.
— Häly enenee, — virkkoi Kennedy kotvasen kuluttua.
— Enenee. Ne kapuavat puuhun.
— Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.
— Kyllä.
He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:
— Neekereitä.
Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.
Joe ojensi pyssynsä.
— Malta, — sanoi Kennedy.
Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein niitten oksain tasalle, missä he istuivat.
— Huomio! — sanoi Kennedy. — Nyt!
Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.
Mutta kesken melua ja pauhinaa kajahti outo, odottamaton huuto.
Ihmis-ääni oli aivan selvään lausunut nämä sanat franskankielellä:
— A moi, à moi![22] (Auttakaa, auttakaa!) Hämmästyneinä kiipesivät
Kennedy ja Joe gondoliin.
— Kuulitteko? — kysäisi tohtori.
— Tietysti, kuulimme tuon käsittämättömän huudon: A moi! à moi!
— Franskalainen noitten raakalaisten käsissä!
— Matkustaja!
— Kenties lähetyssaarnaaja!
— Onnetonta! — huudahti Kennedy. — He surmaavat hänet! He kiduttavat häntä!
Turhaan koetti tohtori salata liikutustaan.
— Ei epäilemistäkään, — sanoi hän. — Joku onneton Franskalainen on joutunut näitten villien kynsiin. Mutta me emme lähde täältä, ennenkuin olemme koettaneet mitä suinkin mahdollista on, pelastaaksemme hänet. Pyssyjen laukauksista hän on arvannut odottamattoman, itse taivaan lähettämän avun olleen lähellä. Me emme anna tämän viimeisen toivon tulla häpeään. Onko se teidän mielipiteenne?
— On, Samuel, ja olemme valmiit tottelemaan sinua.
— Miettikäämme sitten, mitä on tehtävä. Huomenissa koetamme saada hänet pois.
— Mutta kuinka saada nuo konnat pakosalle!
— Siitä kiireestä päättäen, — virkkoi tohtori, — jolla he saivat jalat allensa, he eivät tunne ampuma-aseita; meidän on siis käyttäminen hyödyksemme heidän hämmästystään. Mutta meidän täytyy odottaa päivännousua ja asettaa pelastustoimet paikkaa myöten.
— Poloinen ei liene kaukana, — virkkoi Joe, — sillä…
— A moi! à moi! — kuului entistä heikompi ääni.
— Senkin korvennettavat! — huusi Joe, vavisten. — Mutta jos he ottavat hänet hengiltä jo tänä yönä?
— Kuuletko, Samuel? — lausui Kennedy, tarttuen tohtoria käteen; — jos he surmaavat hänet tänä yönä?
— Se ei ole luultava, hyvät ystävät. Villit tappavat vankejansa keskellä päivää. Heillä täytyy olla auringonpaistetta.
— Jos käyttäisin pimeätä hyödykseni, — virkkoi Skotlantilainen, — ja hiipisin tuon onnettoman luokse?
— Minä tulen mukaan, mr Kennedy!
— Malttakaa mieltänne, ystävät! Tuo aikomus osoittaa, että teillä on sydän oikealla kohdallaan ja mieli urhoollinen, mutta te saatatte meidät kaikki vaaraan ja kenties vaan teette pahaa hänelle, joka meillä on aikomus pelastaa.
— Kuinka niin? — vastasi Kennedy. — Villithän ovat säikäyksissään, hajallansa! He eivät palaja enää.
— Dick, minä rukoilen sinua, tottele minua nyt. Toimeni tarkoittaa yhteistä parasta. Jos joutuisit itsekin kiinni, silloin olisit hukassa.
— Mutta tuo onneton, joka odottaa, joka toivoo! Ei kukaan vastaa hänelle. Ei kukaan riennä häntä auttamaan! Hän luulee kuulleensa väärin!…
— Saattaahan hänelle antaa vakuutuksen siitä, — virkkoi Fergusson.
Ja seisovillaan pilkkopimeässä hän pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi voimakkaasti muukalaisen omalla kielellä:
— Ken lienettekään, olkaa rohkeilla mielin! Kolme ystävää valvoo parastanne!
Kauhea ulvonta vastasi tohtorin sanoihin, kaiketi tukauttaen kuulumattomiin vangin vastauksen.
— Ne tappavat hänet! Ne tappavat hänet! — huusi Kennedy. — Meidän väliintulomme joudutti vaan hänen teloituksensa hetkeä! Täytyy ryhtyä toimiin!
— Mutta mihinkä, Dick? Mitä sinä aiot tehdä tässä pimeässä?
— Voi, jos valkenisi — huudahti Joe.
— Niin, ja jos valkenis? — kysyi tohtori omituisella äänellä,
— Silloin tietäisin, Samuel, mitä tehdä, — vastasi Skotlantilainen.
— Astuisin maahan ja pyssynlaukauksilla hajoittaisin nuo konnat.
— Ja sinä, Joe? — kysyt Fergusson.
— Minä tekisin viisaammin, tohtori. Minä antaisin vangille merkin paeta suostuttuun suuntaan..
— Ja mitenkä antaisit tämän merkin?
— Tämän nuolen avulla, jonka sain lennosta kiinni, ja jonka päähän pistäisin pienen lapun, tai suorastaan puhuisin hänelle matalalla äänellä; eihän ne neekerit meidän kieltä ymmärrä.
— Eivät käy päinsä teidän aikeenne, hyvät ystävät. Kaikkein vaikeinta tuon onnettoman on päästä pakenemaan, vaikkapa hänen onnistuisikin saada petetyksi vartijainsa valppaus. Mitä sinuun tulee, Dick, niin kenties sinun aikeesi voisi onnistua, jos olisi rohkein mielin käyttää hyödykseen sitä hämmästystä, minkä laukaukset saavat aikaan. Mutta ellei se onnistuisi, niin hukassa olisit, ja meillä olisi yhden sijassa kaksi pelastettavana. Ei! Meidän täytyy koota kaikki edut puolellemme ja toimia toisin.
— Mutta toimia heti! — virkkoi metsästäjä.
— Kenties! — vastasi tohtori, pannen painoa tälle sanalle.
— Mutta, hyvä tohtori, voitteko te hajoittaa tämän pimeyden?
— Kuka tietää, Joe!
— Jaa-a, jos sen tekisitte, niin minä sanoisin, että te olette maailman viisain mies.
Tohtori oli hetken aikaa vaiti. Hän mietiskeli. Levottomin silmin katselivat häntä toiset. Tämä jännittävä hetki oli saattanut heidät kiihkoisaan tilaan. Kotvasen kuluttua lausui Fergusson:
— Minun ajatukseni on seuraava. Meillä on vielä 90 kiloa pohjalastia, sillä hiekkasäkithän ovat vielä koskematta. Kaiketikin tuo vanki, nääntynyt ja väsynyt mies, painaa yhtä paljon kuin jompikumpi meistä. Meidän on siis vielä noin 25 kiloa heitettävä ulos, päästäksemme nousemaan pikemmin.
— Mikä on siis aikomuksesi? — kysyi Kennedy.
— Katsos, Dick; myönnäthän, että jos meidän onnistuu saada vanki gondoliin, ja jos minä heitän sen verran pohjalastia ulos kuin hän painaa, niin on pallon tasapaino entisellään. Mutta jos minä sitten tahdon äkkiä kohota ylemmäs, päästäksemme näistä neekereistä, täytyy minun käyttää tehokkaampia keinoja kuin hormi; niinmuodoin, heitettyäni ulos pohjalastia ylijäämän pois, pääsen varmasti nousemaan suurella nopeudella.
— Se on selvä se.
— Niin kyllä, mutta on siinä yksi epäkohta: voidakseni sittemmin laskeutua alemmas, pitäisi minun vähentää kaasua samassa suhteessa kuin pohjalastia on heitetty. Kaasu on kyllä kallista ainetta, mutta sitähän ei auta surkeilla, kun kysymyksessä on ihmishenki.
— Sinä olet oikeassa, Samuel; meidän täytyy panna altiiksi kaikki, pelastaaksemme hänet.
— Ryhdytään toimiin siis. Asettakaa kaikki säkit gondolin laidalle sillä tapaa, että ne saattaa heittää pois yht'aikaa.
— Ja tämä pimeys?
— Se pitää piilossa meidän valmistuksiamme ja hälvenee, kun ne ovat selvillä. Pitäkää aseet saatavilla. Kenties tarvitaan laukauksia. Ja niitähän saadaan karbiinista yksi, kahdesta pyssystä neljä, kahdesta revolverista kaksitoista, yhteensä seitsemäntoista laukausta neljänneksen minutin kuluessa. Mahdollista sekin, että tämä jyrinä on tarpeetonta. Oletteko valmiit?
— Valmiit ollaan, — vastasi Joe.
Säkit pantiin laidalle, aseet kuntoon.
— Hyvä on, — sanoi tohtori. — Pitäkää nyt tarkka vaari. Joen tulee heittää pohjalasti ja Dickin tehtävänä on nostaa vanki gondoliin, mutta ei saa tehdä mitään, ennenkuin minä annan käskyn. Joe, mene päästämään ankkuri ja nouse nopeasti gondoliin.
Joe laskeutui köyttä myöten ja palasi muutaman silmänräpäyksen perästä. Victoria leijui jälleen vapaana ilmassa, melkein yhdessä kohdin.
Sillä välin tarkasti tohtori seoksen arkun ja huomasi siinä olevan riittävissä määrin kaasua hormin tulta varten, jotenka Bunsenin pattereita ei tarvitse käyttää pitkään aikaan veden hajoittamiseksi. Hän irroitti molemmat johtolangat, huolellisesti eristetyt, otti vihdoin matkalaukustansa kaksi teräväpäisiksi vuoltua hiilenpalasta ja kiinnitti ne johtolankain päihin.
Käsittämättä mitään ja sanaakaan sanomatta katselivat toiset häntä. Valmistukset päätettyänsä, tohtori astui keskelle gondolia, otti hiilenpalaset käteensä, yhden kumpaankin, ja pani kärjet vastakkain.
Silloin syntyi räikeä ja häikäisevän kirkas valo hiilenkärkien väliin; suunnaton sähkövalo-kimppu mursi sanan täydessä merkityksessä yön pimeyden.
— Voi, tohtori!… — yritti Joe huutamaan.
— Ei sanaakaan! — virkkoi Fergusson.