KAHDESKYMMENES LUKU
Taivaallinen puteli. — Viikuna-palmut. — Mammut-puut. — Sodanpuu. —
Siivekäs valjakko. — Kahden heimon taistelu. — Teloitus. —
Jumalainen väliintulo.
Tuuli yltyi ankaraksi ja epäsäännölliseksi. Victoria kulki todellakin luovimalla, sitä kun heitteli milloin pohjoiseen, milloin etelään. Se ei kohdannut pysyvää ilmavirtaa.
— Kiivaasti me kuljemme, mutta emme juuri eteenpäin pääse, — virkkoi
Kennedy, — huomaten magnettineulan niin usein muuttavan suuntaa.
— Victorian nopeus on ainakin 55 km tunnissa. Kumartukaas laidan yli, niin huomaatte kuinka nopeasti maa pakenee aitamme. Tuo metsä, katsokaas, näkyy rientävän meitä kohti!
— Tuossahan jo metsänrinne, — virkkoi Kennedy.
— Ja tuossa kylä, — tokaisi Joe vähän ajan perästä. — Kyll' ovat ällistyneen näköisiä neekerit tuolla.
— Vähemmästäkin, — vastasi tohtori. — Franskalaiset, nähtyään ensi kertaa ilmapalloja, alkoivat ampua niitä, pitäen niitä kummituksina; sallittakoon siis Sudanin neekerien avata silmänsä selkoseljälleen.
— Peiakas! — sanoi Joe, pallon kulkiessa erään kylän kohdalla 30 metriä maanpinnasta. — Minäpäs otan ja heitäu heille tyhjän putelin. Jos se tulee ehjänä alas, niin ihan vissiin ne rupeavat kumartamaan ja pokkuroimaan sitä; jos se menee rikki, niin taikakaluiksi he ottavat palaset.
Näin sanottuaan hän heitti alas pullon, joka tietysti särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Neekerit katosivat päistikkaa majoihinsa, huutaen ja parkuen.
Vähän tuonnempana huudahti Kennedy:
— Katsokaas tuota kummallista puuta; eri laatua latva ja eri laatua tyvi.
— Jaa-a! — arveli Joe. — Maa se tääkin: puut kasvaa päällekkäin.
— Se ei ole muuta kuin viikunapuu, jonka runkoon on joutunut ruokamultaa. Jonakin kauniina päivänä tuuli kantoi siihen palmupuun siemenen; se juurtui, ja palmu kasvaa kuin kasvaakin.
— Kerrassaan sukkela konsti, — sanoi Joe. — Ja sen minä vien mukanani Englantiin. Aatelkaas, kun tuommoisia puita lähtee lykkäämään Lontoon parkeissa, puhumattakaan siitä, että sillä viisillä saa hedelmäpuita kaksin verroin; puistot ei levene, vaan nousee, ja se on varsin edullista pikku viljelijöille.
Tässä tuokiossa täytyi Victorian nousta ylemmäs, päästäkseen metsän yli, jossa kasvoi 90 m pitkiä puita, satavuotisia banaaneja.
— Kuinka komeita puita! — huudahti Dick. — En tiedä mitään niin kaunista kuin nuo uljaat metsät. Katsohan, Samuel.
— Näitten banaanien pituus on todellakin ihmeteltävä, hyvä ystävä, mutta ei se olisi mitään hämmästyttävää Uuden maan-osan metsissä.
— Mitenkä? Onko olemassa vielä pitempiäkin puita?
— On niinkin, niin sanottuja "mammouth trees" (mammut- eli jättiläispuita). Niinpä on Kaliforniassa löydetty 135 m pitkä cedri. Se ulottui siis korkeammalle parlamentin tornia Lontoossa ja Egyptin korkeintakin pyramidia. Tyvi oli 36 m ympäri mitaten ja vuosirenkaat tiesivät sen eläneen 4000 vuotta.
— Jopa tuo sitten niin merkillistä, tohtori hyvä! Kun on elänyt nelisen tuhatta vuotta, niin jo vainenkin siinä ajassa on ennättänyt venyä.
Mutta tämän keskustelun aikana oli metsä jo jäänyt jäljelle, ja näkyviin tuli suuri ryhmä majoja, joita seisoi piirissä. Keskellä oli yksinäinen puu. Joelta pääsi huudahdus:
— Jos tuokin tuossa on neljätuhatta ajast'aikaa moisia kukkia kasvatellut, niin en ainakaan minä sitä kiitä enkä kehaise.
Ja hän osoitti tavattoman suurta sykomoripuuta, jonka ympärillä oli niin suuria kasoja ihmisenluita, että sen runkoa tuskin näkyikään. Kukat, joista Joe oli puhunut, olivat vasta katkaistuja ihmisenpäitä, jotka olivat kiinni puun runkoon iskettyjen puukkojen päissä.
— Ihmissyöjäin sodanpuu! — virkkoi tohtori. — Indiaanit irroittavat päänahan, neekerit koko pään.
— Mikä missäkin muotina, — arveli Joe.
Mutta jo katosi puukin verisine päineen näköpiiristä. Kauempana aukeni toinen näky, yhtä inhottava sekin. Puoleksi kalutuita ruumiita ja luurankoja loikoi hiekassa; ihmisen jäseniä siellä täällä, ja kaikki tuo hyenain ja shakaalien laidunmaana.
— Nuo ovat epäilemättä pahantekijäin ruumiita. Samoin tehdään Abyssiniassakin: pahantekijät heitetään ulos petojen tapettaviksi ja raadeltaviksi.
— Eipä se ole paljoa julmempaa kuin hirttäminenkään, — virkkoi
Skotlantilainen. — Saastaisempaa vaan, siinä kaikki.
— Etelä-Afrikassa — vastasi tohtori — tyydytään siihen, että pahantekijä lukitaan elukoinensa, jopa perheineenkin, omaan majaansa, se sytytetään, ja kaikki palaa poroksi yht'aikaa. Tämä on julmuutta, mutta minä olen samaa mieltä kuin Kennedykin, että hirttäminen on yhtä barbaarista, vaikk'ei niin julmaakaan.
Joen erinomaisen tarkat silmät huomasivat kaukaa parven petolintuja leijailevan ilmassa.
— Ne ovat kotkia! — huudahti Kennedy, katseltuaan kiikarilla, — komeita lintuja, joitten lento on yhtä nopeata kuin Victorian vauhti.
— Taivas meitä varjelkoon niitten hyökkäyksiltä! — lausui tohtori. —
Ne ovat pelottavampia kuin metsän pedot ja villit heimot.
— Joutavia! — vastasi metsästäjä. — Me hajoitamme ne pyssynlaukauksilla.
— Soisinpa kernaasti, ystävä hyvä, ett'ei meidän tarvitsisi ryhtyä sinun ehdottamaasi keinoon. Pallon päällys ei kestäisi ainoatakaan nokan-iskua niiltä. Kaikeksi onneksi luulen Victorian pikemmin pelottavan heidät pois kuin vetävän luokseen.
— Mutta nyt, — virkkoi Joe, — nyt iskee mieleeni muuan ajatus, ja tänään minulla niitä onkin tusinoittain. Jos olisi ottaa kiinni muutamia noista, valjastaa gondolin eteen ja anna mennä sitten kautta ilmojen!
— Ehdotus on tehty vakavassa mielessä, — vastasi tohtori; — minun luullakseni se on vaan hiukan epäkäytännöllinen niin itsepäisiin eläimiin nähden.
— Kyllä ne tottuis, — arveli Joe. — Ei niitä ohjattaisikaan kuolaimista, vaan silmälappujen avulla, jotka vähentäisivät niiltä näön. Kun vetäis kiinni toisen lapun, niin ne lentäis oikeaan tai vasempaan, ja kun nykäisis kiinni kumpaisetkin, silloin ne pysähtyis.
— Eiköhän tuuli sentään liene parempi sinun siivekästä valjakkoasi,
Joe! On se paljoa taatumpi, ja sen elatuskin huokeampaa.
— Olkoon niin, tohtori; mutta oma pää minulla vaan on tässäkin asiassa.
Oli puolipäivä. Jonkun ajan perästä väheni Victorian vauhti hiljaiseksi. Maa vieri verkalleen sen alta, ei paennut enää.
Äkkiä kajahti huutoja ja kirkunaa matkustajain korviin. He kumartuivat laidan yli ja huomasivat avonaisella tantereella varsin hämmästyttävän näyn.
Kaksi heimoa taisteli keskenään vimmatulla raivolla, ampuen kokonaisia nuolipilviä toisiansa kohti. Taistelijoissa oli semmoinen into surmata vihollisiansa minkä vaan ennättivät, ett'eivät he lainkaan huomanneet Victorian tuloa. Heitä oli noin kolmesataa toistensa kimpussa, ja mellakka oli hirvittävä. Useammat heistä, haavoitettuina itsekin, tarpoivat verilätäköissä, — inhottava näky.
Victorian tultua näkyviin, taistelu taukosi hetkeksi; huuto kasvoi kahta kauheammaksi; muutamia nuolia lauaistiin gondolia kohti, ja yksi tuli niin lähelle, että Joe sai sen kädellään kiinni.
— Ylemmäs! — huudahti Fergusson silloin, — ylemmäs niitten kantamaa!
Ei vähintäkään varomattomuutta!
Verilöyly jatkui taas puolella ja toisella; tapparat ja keihäät tekivät kamalaa työtään. Heti kuin joku oli kaatunut, hakkasi voittaja häneltä pään poikki, ja naiset, jotka nekin olivat joukossa, kantoivat veriset päät kasoihin taistelutanteren laidoille, usein taistellen keskenänsä näistä inhottavista voitonmerkeistä.
— Hirvittävä näky! — huusi Kennedy, kauhistuneena sisimpiänsä myöten.
— Ilkeätä väkeä! — arveli Joe. — Mutta sittenkin, pankaas noitten päälle univormut ja muut muntierit, niin samallaisia ne ois justiin kuin muukin sotaväki.
— Minun olisi hirmuinen halu sekaantua taisteluun, — lausui metsästäjä, heiluttaen karbiiniansa.
— Älä millään muotoa! — vastasi tohtori kiireesti; — pitäkäämme huolta vaan siitä, mikä meitä koskee. Tiedätkös sinä, kumpiko puoli heistä on oikeassa, kumpi väärässä, ryhtyäksesi Sallimuksen tehtäviin? Parasta on, kun pakenemme pois tästä kamalasta näytelmästä. Jos suuret sotapäälliköt voisivat katsella taistelutannerta, niinkuin me nyt, niin kenties veri ja taistelu ei enää olisikaan heille niin kovin mieluista.
Toisella taistelujoukolla oli johtajana muuan jättiläisen kokoinen mies, voimat kuin Herkuleella. Toisella kädellään hän syöksi keihäänsä vihollisten sankkaan parveen, ja tappara toisessa hän teki suuria aukkoja siihen. Äkkiä hän heitti verisen keihäänsä kauaksi ja ryntäsi haavoitetun vihollisensa kimppuun. Yhdellä ainoalla iskulla hän hakkasi häneltä käsivarren poikki, sieppasi sen käsiinsä ja alkoi ahmia sitä suun täydeltä.
— Senkin peto! — huudahti Kennedy. — Nyt ei minua enää mikään pidätä.
Ja neekeri vaipui maahan, saatuaan luodin otsaansa.
Kauhea hämmästys valtasi nyt tuon kaatuneen jättiläisen johtamat joukot; tämä yliluonnollinen kuolema hervautti heidät, sytyttäen sitä vastoin viholliset uuteen intoon. Hetkisen kuluttua oli puolet taistelevia paennut sotatanterelta.
— Ylemmäs! — sanoi tohtori. — Uusi ilmavirta vienee meidät kauemmas tästä. En jaksa enää katsella tätä.
Nouseminen ei kumminkaan käynyt niin nopeasti, ett'eivät matkamiehet vielä olisi ennättäneet nähdä, kuinka voittajaksi jäänyt heimo hyökkäsi kaatuneitten ja haavoitettujen kimppuun, keskenänsä otellen tästä vielä lämpimästä saaliista ja sitten ahnaasti hurmien sitä.
Victoria nousi. Hurjan joukon huudot seurasivat sitä vielä muutaman silmänräpäyksen. Vähitellen se poistui ja katosi etelään. Verinen tanner katosi näkyvistä.
Maanlaatu oli vaihettelevaista. Useampia virtoja juoksi itään päin. Ne laskivat kaiketikin Njun järveen tai olivat Gazellien virran lisäjokia, joista Lejean on antanut huvittavia tietoja.
Yön tullen heitti Victoria ankkurinsa, 27° itäistä pituutta ja 4° 20' pohjoista leveyttä, kuljettuansa sinä päivänä 280 km.