YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Niili. — Vapiseva Vuori. — Kotimaan muistoja. — Arabialaisten kertomuksia. — Njam-njam. — Joen älykäs mielipide. — Victoria luovii. — Pallomatkoja. — Rouva Blanchard.
— Mikä suunta meillä on? — kysyi Kennedy, nähdessään tohtorin tarkastelevan kompassia.
— Pohjoisluode.
— Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!
— Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.
Victoria joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.
— Vielä viimeinen silmäys, — lausui tohtori, — tähän saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.
— Siis, — virkkoi Kennedy, — meidän löytömme osoittavat todeksi sen, mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?
— Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle. Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko! Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.
— Vieläkin näkyy koskia, — huomautti Joe.
— Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!
— Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, — sanoi metsästäjä.
— Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä oli voitettavina.
Tuuli alkoi kuljettaa Victoriaa luoteista kohti. Välttääksensä
Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.
— Hyvät ystävät, — lausui tohtori seuralaisilleen, — nyt me aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole rohkeutta puuttuva?
— Ei koskaan! — huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.
— Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!
Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat sen loivia rinteitä.
Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.
Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.
Kello kymmenen illalla kävi Victoria ankkuriin vastapäätä Vapisevaa Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa valvoessa.
Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki mitä parhaimmalle tuulelle.
Seutu, jonka kautta he nyt kulkivat, oli alalleen valtavan suuri,
Kuunvuorista Darfurin vuoriin, siis likipitäin yhtä suuri kuin Europpa.
— Nyt kuljemme kaiketikin siinä osassa maata, jonka otaksutaan olevan Usogan kuningaskuntaa. Geografit ovat väittäneet, että Keski-Afrikassa on laaja alanko, suunnaton sisäjärvi. Saadaan nähdä, onko siinä perää.
— Millä tavoin siihen luuloon on tultu? — kysyi Kennedy.
— Arabialaisten tarinain nojalla. Arabialaiset kertoilevat paljon kukaties liiaksikin. Muutamat matkustajat ovat Kazehissa tai Suurten järvien seuduilla kohdanneet sisämaasta tuotuja orjia, ja tiedustelleet heiltä heidän maansa oloja sekä sitten näistä moninaisista tiedon-annoista kutoneet kokoon arvelunsa. Joka tapauksessa on niissä jonkun verran perää, niinkuin Niilin lähteitä koskevista tarinoista näkee.
— Se on varma se, — vastasi Kennedy.
— Näitten tiedon-antojen mukaan on koetettu tehdä karttojakin. Minä aion matkallani noudattaa yhtä niistä ja tehdä siihen oikaisuja tarpeen mukaan.
— Lieneekö koko tämä seutu asuttua? — kysyi Joe.
— Epäilemättä, mutta kehnoa on asutus.
— Jotain sellaista minäkin arvelin.
— Nämä hajanaiset heimot ovat tunnetut yhteisellä nimellä Njam-Njam, joka ei ole muuta kuin onomatopojetinen sana; se matkii puremisen ääntä.
— Mainiota: njam-njam! — virkkoi Joe.
— Joe rukka! Jos sinä olisit välittömänä aiheena tämän sanan sepustukseen, niin kenties ei asia niin mainiota olisikaan.
— Kuinka niin?
— Näitä heimoja pidetään ihmissyöjinä.
— Ettäkö?
— Aivan varmaan. Luultiin ensin, että tänpuoleisilla ihmisillä on häntä, niinkuin nelijalkaisilla, mutta pian huomattiin, että tuohon erehdykseen oli syynä heidän pukunsa, jona he käyttävät eläinten vuotia.
— Sitä pahempi, sillä häntä on mainio konsti, jolla huiskia moskitoja.
— Mahdollista kyllä; mutta hännät on vietävä satujen alalle, niinkuin koiranpäätkin, joita matkustaja Brun-Rollet väitti olevan muutamilla heimoilla, mutta totta on valitettavasti ainakin näitten heimojen julmuus. Ihmisenlihalle he ovat erittäin ahnaita.
— Älkööthän vaan kovin himoitko minun personaani.
— Sepä se! — virkkoi metsästäjä.
— Niin justiin, mr Dick! Jos minä joskus joutuisin syötäväksi, kun eväät ovat ihan viimeisensä veisanneet, niin tapahtukoon se sitten teidän eduksenne ja tohtorin eduksi. Mutta ruokkia omalla itselläni noita murjaaneja, — hyi! Ihan minä kuolisin häpeästä!
— Hyvä se, uljas Joe! — virkkoi Kennedy. — Pidä sanas, jos kohdalle sattuu.
— Altis aina, hyvät herrat.
Iltapäivällä peittyi taivas kuumaan usmaan, jota nousi maasta. Tuskin erotti esineitä alhaalla. Peljäten samalla, että pallo saattaisi tärähtää johonkin aavistamattomaan vuoren huippuun, päätti tohtori pysähtyä.
Yö kului ilman muuta, vaikka tässä synkässä pimeydessä täytyikin olla kahta vertaa valppaampi kuin muulloin.
Seuraavana aamuna puhalsi passaadi- eli monsuni-tuuli erittäin rajusti. Se temmelsi pallon alimmaisissa poimuissa, kovasti pieksäen sitä jatkosta, jonka kautta ohennusputket kulkivat. Täytyi sitoa niitä lujemmalle, ja sen toimen suoritti Joe varsin vikkelästi, samalla tarkastaen pallon alasuuta ja huomaten sen aivan ilmanpitäväksi.
— Se on meille erinomaisen tärkeä seikka, — sanoi tohtori. — Ensinnäkin meiltä ei mene kallista kaasua hukkaan; toiseksi emme jätä peräämme tulen-arkaa jälkeä, joka lopulti saattaisi syttyäkin.
— Siitäpä tulisi kovat kolttoset matkamiehille, — arveli Joe.
— Ja silloin suin päin maahan, niinkö? — kysäisi Dick.
— Ei sentään niin. Kaasu palaisi verkalleen, ja me laskeutuisimme vähitellen. Samallainen seikka sattui franskalaiselle ilmassa-purjehtijalle, madame Blanchardille. Heitellen ilotulia ilmaan, hän tuli sytyttäneeksi pallonsa, mutta hän ei heti syössyt alas ja olisi kaiketi jäänyt henkiinkin, ellei gondoli olisi iskenyt savupiippuun ja heittänyt häntä maahan.
— Toivotaan, ett'ei sellaista meille satu, — lausui metsästäjä. — Tähän saakka ei tämä matka minun mielestäni ole ollut yhtään vaarallista, enkä minä ymmärrä, mikä meitä estäisi pääsemästä matkamme perillekin.
— En minäkään, ystävä hyvä. Tapaturmiin on sitä paitsi aina ollut syynä purjehtijain varomattomuus tai vaillinaiset laitokset. Useammasta tuhannesta ilmassa-purjehduksesta ei ole kahtakymmentäkään tapaturmaa, joista kuolema olisi ollut seurauksena. Yleensä on maahan laskeuminen ja nouseminen pahimman vaaran alaista. Ja siksipä meidän täytyy sellaisissa tapauksissa olla peräti varovaisia.
— Nyt olisi murkinan aika, — virkkoi Joe; — meidän täytynee tyytyä säilykelihaan ja kahviin, kunnes mr Kennedy hankkii meille tuoreempaa muonaa.