KAHDEKSASTOISTA LUKU
Karagwah. — Ukereuen järvi. — Yötä saaressa. — Päiväntasaaja. —
Järven poikki. — Vesiputoukset. — Maisema. — Niilin lähteet. —
Bengan saari — Andrea Debonon kirjoitus. — Englannin lippu.
Huomenissa kello viideltä ruvettiin jälleen hankkiutumaan matkalle. Joe oli kaikeksi onneksi löytänyt kirveen ja katkaisi sillä norsulta hampaat. Victoria päästettiin irti ja läksi viemään matkamiehiä koillista kohti 33 kilometrin nopeudella.
Tohtori oli edellisenä iltana huolellisesti laskenut pallon aseman tähtien korkeuden mukaan. He olivat nyt 2° 40' päiväntasaajan alapuolella, s.o. 160 maantieteellisen peninkulman (= 300 km) päässä siitä. Kuljettiin useampain kyläin ylitse, välittämättä huudoista ja kirkumisista, joita Victoria väestössä herätti. Vihdoin, Tengan tienoilla, kohdattiin ensimmäiset haarat Karagwahin vuoriseljännettä, jotka Fergussonin mielipiteen mukaan lähtevät Kuunvuorista. Vanha tarina, joka tietää Niilin lähteiden olevan näissä vuorissa, oli suunnilleen oikeassa, koskapa ne koskettavat Ukereuen järveä, jota on otaksuttu Niilin lähtökohdaksi.
Kuljettuansa yli Kafuro nimisen laajan alueen, jossa oleskelee sikäläisiä kauppamiehiä suurissa määrin, huomasi tohtori vihdoin taivaanrannassa tuon niin paljon etsiskellyn järven, johon kapteeni Speke oli saapunut 3:na elokuuta 1858.
Samuel Fergusson tunsi liikutusta: olihan hän saapumaisillansa yhteen matkansa tärkeimmistä kohdista. Silmä yhä kiikarissa, hän ei jättänyt tarkastamatta ainoatakaan kohtaa tässä mystillisessä seudussa. Ja tällaista hän siinä huomasi:
Maaperä hänen alapuolellansa kauttaaltansa kuihdutettua; muutamia alankoja vain viljelyksessä. Maanlaatu, jossa oli keskikorkuisia mäkiä, kävi järveä kohti yhä tasaisemmaksi; riisipeltojen sijaan alkoi tulla ohravainioita. Siellä kasvoi ratamoja, joista valmistetaan seudun viiniä, ja "mvani" nimisiä metsäkasveja, joitten hedelmiä käytetään kahvin verosta. Puolensataa pyöreätä mökkiä, kukkivine olkikattoineen, — siinä Karagwahin pääkaupunki.
Selvään näkyi hämmästyneitä ihmisiä, kaunista rotua, tummankeltaisia iholtaan. Tavattoman lihavia naisia liikkui vainioilla, ja tohtori hämmästytti kumppaleitaan kertomalla, että tähän lihavuuteen, jota pidetään suuressa arvossa, on syynä pakollinen piimän nauttiminen.
Puolenpäivän aikana oli Victorian asema 1° 45' eteläistä leveyttä.
Tunnin perästä pallo oli saapunut järven kohdalle.
Kapteeni Speke oli antanut tälle järvelle nimeksi Njanza Victoria.[19] Tällä kohtaa sen leveys oli 150 km. Sen eteläpäässä oli kapteeni löytänyt joukon saaria, jotka hän nimitti Bengalin arkipelagiksi. Hän jatkoi tutkimuksiansa hamaan Muanzaan, järven itärannalla, jossa sikäläinen sulttani osoitti hänelle ystävällisyyttä. Hän otti tästä osasta järveä kolmiomittaukset, mutta kosk'ei hänellä ollut käytettävänänsä venhettä, ei hän päässyt kulkemaan järven yli eikä käymään Ukereuen suurella saarella. Tämä saari, jossa hallitsee kolme sulttania, on tiheästi asuttu. Matalan veden aikana se muodostaa vain niemimaan.
Victoria saapui tälle järvelle paljoa pohjoisemmassa, tohtorin suureksi mielipahaksi, hänen kun oli mielensä tehnyt saada määrätyksi järven sisemmätkin rajapiirteet. Rannat, joissa kasvaa okaista viidakkoa ja tiheätä rikeikköä, peittyivät sanan täydessä merkityksessä suunnattomain ja tiheäin moskitoparvien ruskean harson taakse. Seutu näytti asumattomalta ja mahdottomaltakin asua. Virtahepoja loikoi laumottain kaislistoissa tai sukelteli järven kuultavaan veteen. Länttä kohti aukeni järveä laaja selkä; sitä olisi sopinut sanoa mereksi. Järven vastakkaiset rannat ovat niin kaukana toisistaan, että kulkuyhdistys niitten välillä käy vaikeaksi; sitä paitsi raivoaa näissä korkeissa ja laajoissa vesistöissä usein ankaria myrskyjä.
Tohtorin oli vaikea ohjata pallon kulkua. Hän pelkäsi joutuvansa liian kauas itään, mutta kaikeksi onneksi alkoi ilmavirta viedä häntä pohjoista kohti, ja niinpä Victoria kello kuusi illalla saapui erään pienen, aution saaren kohdalle, 0° 30' leveyttä ja 32° 51' pituutta, neljänkymmenen kilometrin päässä rannasta.
Matkustajain sopi nyt tarttua ankkurillaan kiinni puuhun, ja kun illemmalla tuulikin tyyntyi, olivat he levollisesti yhdessä kohdin. Maahan laskeumista ei ollut ajatteleminenkaan, sillä täällä, niinkuin Njanzankin rannoilla, suunnattomat parvet moskitoja peittivät maan paksuna pilvenä. Joe, joka oli pistäytynyt puussa, palasi gondoliin täynnä moskitojen puremia, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. Sehän on, arveli hän, moskitojen puolesta vallan luonnollista.
Tohtori ei kumminkaan ollut niin suuri optimisti, vaan laski köyttä niin pitkältä kuin laatuun kävi, päästäkseen näistä armottomista itikoista, joitten ilkeä surina alkoi jo kuulua yhä lähempänä.
Tohtorin laskujen mukaan oli järven korkeus meren pinnasta sellainen kuin kapteeni Speke oli ilmoittanut, nimittäin 1100 metriä.
— Kas nyt sitä ollaan saaressakin, — virkkoi Joe, raapien itseänsä armottomasti.
— Pian sen käväisisi ylt'ympärikin, — arveli metsästäjä, — mutta eihän siinä, paitsi noita armaita kämäräisiä, näy yhtään elävää olentoa.
— Nämä saaret, — puhui tohtori, — joita järvessä on niin viljalti, eivät oikeastaan ole muuta kuin pohjaan vajonneitten mäkien huippuja. Hyvä toki, että juuri saaressa saimme yösijan, sillä järven rannoilla asuu julmia heimoja. Pankaa maata te, koskapa taivas lupaa meille rauhallista yötä.
— Etkös sinä aio tehdä samoin, Samuel?
— En; en saisi unta silmääni. Ajatukset ajavat unen pois. Huomenna, hyvät ystävät, jos tuuli on myötäinen, kuljemme suoraan pohjoista kohti ja löydämme kenties Niilin lähteet, saamme selville tuon upiumpean salaisuuden. Näin lähellä tuon suuren virran lähteitä on minun mahdoton nukkua.
Kennedy ja Joe, joille tieteelliset tutkimukset eivät niin suurta huolta tuottaneet, nukkuivat piankin sikeään uneen, tohtorin suojeluksen alla.
Keskiviikkona, huhtikuun 23:na, Victoria nosti ankkurinsa. Taivas oli harmaissaan. Yö ei hevin mielinyt hellitä järven vesiltä, jotka oli kiedottu sakeaan usmaan. Vihdoin kumminkin raikas tuuli puhalsi pois tämän harson. Heiluttuaan ensin kotvan aikaa puoleen ja toiseen, läksi Victoria vihdoin kulkemaan suoraan pohjoista kohti.
Tohtori Fergusson taputti riemuissaan käsiänsä.
— Hyvällä ollaan tiellä! — huudahti hän. — Tänään saamme nähdä Niilin, tänään tai emme milloinkaan! Hyvät ystävät! Nyt kuljetaan päiväntasaajan poikki. Nyt siirrytään meidän pallopuoliskoon.
— Ohoh! — virkkoi Joe. — Ihanko se päiväntasaaja on justiin tässä?
— Juuri tässä, poikaseni.
— Siinä tapauksessa, älkää pahaksi panko, pitäisi minun mielestäni vähän niinkuin huiskauttaa.
— Olkoon menneeksi lasi groggia! — vastasi tohtori nauraen. — Sinun tapasi oppia kosmografiaa ei ole hulluimpia.
Ja tällä tapaa vietettiin Victoriassa linjan yli kulkua.
Pallo joutui joutumistaan eteenpäin. Lännessä näkyi matala ja tasaisenläntä rannikko; perällä kohosivat Ugandan ja Usogan ylängöt. Tuulen nopeus nousi hyvin korkealle: kuudettakymmentä kilometriä tunnissa.
Njanzalla pauhasivat vaahtopäiset aallot. Muutamista suvantojen mainingeista päättäen oli järvi varmaankin sangen syvä.
— Tämä järvi — sanoi tohtori — on korkean asemansa kautta nähtävästikin Itä-Afrikan jokien luonnollinen vesisäiliö. Taivas korvaa sille sateessa sen, minkä se menettää jo'issa tapahtuvan haihtumisen kautta. Minä pidän varmana, että tässä juuri on Niilin lähde.
— Pianhan se saadaan nähdä, — virkkoi Kennedy.
Kello yhdeksän tienoissa alkoi läntinen ranta lähetä. Se näytti asumattomalta ja metsäiseltä. Tuuli kääntyi hiukan itään, ja silloin tuli toinenkin ranta näkyviin. Se kaartelihe, kunnes vihdoin päättyi tylsään kulmaan, asemana 2° 40' pohjoista leveyttä. Korkeat vuoret kohottelivat alastomia huippujansa tällä rannalla Njanza järveä, mutta niitten välillä muodostui syvä ja avara aukko, johon vedet kuohuillen purkautuivat.
Yhä pitäen huolta pallonsa kulusta, tohtori tarkasteli seutua ahnain silmin.
— Katsokaas! — huudahti hän. — Katsokaas, hyvät ystävät! Arabialaisten kertomukset olivat sittenkin tosia. Ne ovat puhuneet joesta, jota myöten Ukereuen järvi purkaa vetensä pohjoiseen, ja tämä joki on olemassa, ja me seuraamme sitä, ja sen juoksu on yhtä nopeata kuin meidän kulkummekin! Ja tuo vesipisara, joka tuossa jalkaimme alla kiitää, yhtyy varmaan välimeren aaltoihin! Tämä on Niili!
— Niili se on! — toisti Kennedy, Fergussonin innostuksen valtaamana.
— Eläköön Niili! — huudahti Joe, joka mielissään ollessaan oli valmis huutamaan eläköötä mille hyvänsä.
Suunnattomat kalliot ympäröivät siellä täällä tämän salaperäisen virran uomaa. Vesi vaahtoili; tuon tuostakin muodostui vuolaita paikkoja ja koskia, jotka vahvistivat tohtorin otaksumisia. Ympäröiviltä vuorilta syöksyi monilukuisia virtoja, vaahtoellen juoksussaan; silmä olisi pian lukenut niitä satasen. Maasta pulppuili yksinäisiä suonia, ne juoksivat ristiin rastiin, yhtyivät, kilpailivat nopeudessa ja vihdoin kaikki valuivat tähän alkavaan jokeen, joka pian muodostui virraksi, suljettuaan ne kaikki syliinsä.
— Niili se on kuin onkin, — puheli tohtori varmuudella. — Sen nimen, niinkuin sen juoksunkin alkuperä, on innostuttanut tiedemiehiä. Sitä on johdettu kreikan- ja koptin- ja sanskritinkielestä.[20] Mutta vähät siitä, koskapa sen on vihdoinkin täytynyt ilmi saattaa lähteittensä salaisuudet.
— Mutta, — sanoi metsästäjä, — mistäs sen tietää, että tämä ja pohjoisesta tulleitten tutkijain löytämä virta on sama?
— Siitä saamme, — vastasi tohtori, — aivan varmat, vastustamattomat, kieltämättömät todistukset, jos vaan tuuli on tunninkaan ajan vielä myötäinen.
Vuoret alkoivat hälvetä, ja näkyviin tuli monilukuisia kyliä, sesami-, durrah- ja sokeriruoko-vainioita. Asukkaat näillä seuduin näyttivät kiihkoisilta, äreiltä; heissä vallitsi enemmän viha kuin taikausko; pallolla kulkijoissa he vainusivat pikemmin muukalaisia kuin jumalia. Heidän mielestänsä ken Niilin lähteelle saapuu, se aikoo heiltä jotain varastaa. Victorian täytyi pysytellä musketin kantaman ulkopuolella.
— Tässä käy maahanlasku vaikeaksi, — virkkoi Skotlantilainen.
— Entä sitten? — tokaisi Joe; — näille maan-asukkaillehan siitä suurempi vahinkoa: eivät saa seurustella meidän kanssamme.
— Minun täytyisi kumminkin laskeutua maahan, — sanoi tohtori, — vaikkapa vain neljännestunniksi, sillä muutoinhan ei meillä ole mitään todistuksia löydöistämme.
— Onko se aivan välttämätöntä, Samuel?
— Aivan välttämätöntä, ja me laskeudumme, vaikkapa täytyisi käyttää ampuma-aseitakin.
— Se sopii, — virkkoi Kennedy, hyväillen karbiiniansa.
— Min' olen valmis, tohtori, milloin vaan tahdotte, — sanoi Joe, varustautuen taistelemaan.
— Eipä olisi ensi kertaa, — sanoi tohtori, — kun tieteen täytyy käyttää aseita. Niinhän kävi eräälle franskalaiselle oppineelle, joka oli mittaamassa maan meridiania Espanjan vuoristoissa.
— Ole huoleti, Samuel; luottaos vaan kahteen henkivartijaasi.
— Joko nyt, tohtori?
— Ei vielä. Meidän täytyy nousta ylemmäskin, saadaksemme ehjän kuvan tästä maasta.
Vetykaasu oheni, eikä kulunut kymmentäkään minuttia, niin jo liihoitteli Victoria 750 metrin korkeudessa.
Sieltä he näkivät tiheän verkon jokia, jotka laskivat suureen virtaan. Enin osa tuli lännestä, monilukuisten mäkien välitse, hedelmällisten vainioitten poikki.
— Tästä ei ole enää kuin 160 km Gondokoroon, — sanoi tohtori, mitaten kartaltansa, — eikä kymmentäkään km siihen kohtaan, johon pohjoisesta tulleet retkeilijät ovat päässeet. Nyt lähenemme varovasti maata.
Victoria laski seitsemättä sataa metriä.
— Nyt, ystävät, olkaa valmiit kaiken varalta.
— Valmiit ollaan, — vastasivat Dick ja Joe.
— Hyvä!
Victoria kulki samaa suuntaa kuin virta, tuskin kolmeakaan kymmentä metriä korkealla. Niili oli tällä kohtaa 100 m leveä. Meluten hääräili kansa kylissä. Toisen asteen kohdalla virta muodostaa noin 3 m korkean vesiputouksen ja on siis venekululle sopimaton.
— Kas tuossa Debonon mainitsema vesiputous, — huudahti tohtori.
Virta leveni tästä alkaen. Ahmimalla katseli tohtori monilukuisia saaria siinä. Hän haeskeli nähtävästikin jotain tunnusmerkkiä, mutta turhaan.
Muutamia neekereitä tuli veneessä pallon kohdalle, mutta laukaus Kennedyn pyssystä, vahingoittamatta ketään, pakotti heidät kiiruimman kaupassa rientämään rantaan.
— Onnea matkalle! — toivotteli Joe; — en minä heidän sijassaan enää toista kertaa yrittäisi. Pintaa minulla karmisi, kun tuossa tuommoinen hirviö ampua jysäytteleisi.
Tohtori sieppasi kiikarinsa ja ojensi sen erästä saarta kohti keskellä virtaa.
— Neljä puuta! — huudahti hän; — näettehän, tuolla! Neljä yksinäistä puuta kasvoi todellakin saaren korkeimmalla kohdalla.
— Se on Bengan saari! — lisäsi hän. — Juuri se!
— Entä sitten? — kysäisi Dick.
— Siinä käymme maihin, jos Jumala suo.
— Mutta siinä näkyy olevan asukkaita, tohtori!
— Joe on oikeassa. Ellen erehdy, on tuolla parikymmentä musta-ihoista koolla.
— Me ajamme ne pakoon. Se on helposti tehty, — vastasi Fergusson.
— Olkoon menneeksi, — sanoi metsästäjä.
Aurinko oli nyt zenitissä. Victoria läheni saarta.
Neekerit, Makado heimoa, pitivät ankaraa melua. Yksi heistä alkoi heiluttaa kaarnasta tehtyä päähinettään. Kennedy tähtäsi siihen, laukaisi, ja päähine särkyi säpäleiksi.
Seurauksena oli yleinen pako. Neekerit syöksivät virtaan ja uivat maihin. Kummaltakin rannalta alkoi nyt tulla luoteja rakeina, ja nuolia vinkui tuiskuna, mutta ne eivät ylettyneet palloon asti. Ankkuri tarttui kiinni kallion halkeamaan. Joe laski köyttä myöten alas.
— Portaat! — huusi tohtori. — Tule mukaan, Kennedy! — Mitä sinä aiot?
— Lähdetään maahan; minä tarvitsen todistajaa.
— Täss' olen.
— Joe, pidä tarkkaa vahtia.
— Olkaa huoleti, tohtori; saatte luottaa minuun.
— Tule, Dick! — sanoi tohtori, astuen jalkansa maahan.
Hän vei ystävänsä muutamien saaren niemestä pistäväin kallioitten luokse. Siellä hän haeskeli kotvan aikaa, penkoen pensastossa kätensä veriin.
Äkkiä hän tarttui Kennedyn käsivarteen.
— Katsos! — sanoi hän.
— Kirjaimia! — huudahti Kennedy.
Ja todellakin! Kalliossa näkyi kaksi kiveen hakattua kirjainta. Siinä luki selvään:
A.D.
— A.D., — toisti tohtori, — Andrea Debono! Sen matkustajan nimimerkki, joka pääsi kaikkein kauemmaksi ylös Niiliä.
— Se on päivän selvä, ystävä Samuel.
— Oletko vakuutettu siitä nyt?
— Niili tämä on! Kuka saattaisi sitä enää epäillä?
Tohtori katsahti vielä viimeisen kerran näihin kallisarvoisiin alkukirjaimiin, ja merkitsi kirjaansa tarkalleen niiden muodon ja mitat.
— Ja nyt palloon! — virkkoi hän.
— Ja joutuun, sillä tuolla on muutamia neekereitä tulemassa takaisin virran poikki.
— Vähät me enää heistä! Jos tuuli veisi meitä vielä moniaan tunnin pohjoista kohti, niin saapuisimme Gondokoroon, jossa saisimme puristaa maanmiestemme kättä.
Kymmenen minuttia senjälkeen kohosi Victoria majesteetillisesti ylös. Menestyksen merkiksi levitti tohtori lipun, jossa oli Englannin vaakuna.