SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuunvuoret. — Vehreä valtameri.
Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta. Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun välkähtelyjä.
Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.
— Nyt, — sanoi tohtori, — nyt ollaan tutkimattomassa seudussa. Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta epäilystä.
— Kuljemmeko me niitten ylitse? — kysyi Kennedy.
— Emme, jos Jumala suo. Toivon kohtaavani sellaisen tuulen, joka vie minut suoraan päiväntasaajaa kohti. Tarpeen tullen jään odottamaankin, ja Victoria saa tehdä laivan lailla: käydä ankkuriin vastatuulessa.
Pianpa tohtorin ennustukset toteutuivatkin. Koeteltuaan eri korkeuksia, läksi Victoria kohtalaisella nopeudella kulkemaan koilliseen.
— Nyt on meillä hyvä suunta, — sanoi tohtori, tarkastellen kompassiansa; — me kuljemme, tuskin kuuttakymmentäkään metriä korkealla. Kaikki asianhaarat ovat edulliset uuden seudun tutkimiselle. Kapteeni Speke, lähtiessään etsimään Ukereuen järveä, kulki idemmäs, suorassa viivassa Kazehista.
— Kuljemmeko kauankin tätä suuntaa? — kysyi Kennedy.
— Kenties. Meillähän on tarkoituksena päästä Niilin lähteitten seutuun, ja matkaa on toistatuhatta kilometriä siihen äärimmäiseen kohtaan, jonne pohjoisesta päin tulleet tutkijat ovat tunkeuneet.
— Eikös ensinkään käydä maissa, — kysäisi Joe, — jotta sais edes jalkojansa oikaista?
— Kyllä. Pitäähän meidän sitä paitsi säästää eväitä, ja matkan varrella saat sinä, uljas Dick, hankkia meille tuoretta lihaa.
— Milloin vaan suvaitset, rakas ystävä.
— Vettä pitää meidän niinikään saada lisää. Ties, jos tässä vielä jouduttanee vedettömiin maihin. Ei varassa vaaraa.
Puolenpäivän aikaan oli Victorian asema 29° 15' itäistä pituutta ja 3° 15' eteläistä leveyttä.
Ne heimot, joita asuu päiväntasaajan tienoissa, näyttävät olevan hiukan sivistyneempiä. Heillä on hallitsijoina itsevaltiaita, joitten despotismi on rajaton. Tiheimmässä näitä heimoja asuu Karagwahin maakunnassa.
Päätettiin laskeutua maahan missä ensinnä sopiva tilaisuus ilmaantuu. Pysäys oli kestävä jonkun aikaa, sillä pallokin oli huolellisesti tarkastettava. Hormin liekki vähennettiin. Ankkurit heitettiin ulos, ja pian ne alkoivat vetää pitkin suunnattoman prerian korkeata heinikkoa. Ylhäältä katsottuna tuo preria näytti nurmikolta, mutta ruoho tässä nurmikossa oli kolmatta metriä pitkää.
Victoria liihoitteli jättiläismäisenä perhosena näitten ruohojen yli, niitä taivuttamatta. Estettä ei missään. Se oli yhtä ainoata vehreätä, tyrskytöntä valtamerta, tuo ruohikko.
— Kyllä me saamme tällä tapaa kulkea kauan aikaa, — virkkoi Kennedy; — ei yhtään puuta, mihin tarttua kiinni. Taitaa jäädä metsälle menemättä.
— Maltahan toki, rakas ystävä. Et sinä kumminkaan osaisi metsästellä tuossa, missä ruoho on pitempi sinua itseäsi. Kyllä meille vielä sopiva paikka löytyy.
Todellakin ihanata kulkua, oikeata purjehdusta tällä merellä, niin vehreällä, melkein läpikuultavalla, jossa tuuli synnytti vienoja väreitä. Gondoli oli nimensä mukainen: se näytti halkovan laineita; se vaan erotusta, että mitä loistavimman värisiä lintuja tuon tuostakin pyrähteli kirkuen lentoon korkeasta ruohikosta; ankkurit ne upposivat tähän kukkajärveen, jättäen kuni alus jälkeensä vanaveden, joka pian täytti vakonsa jälleen.
Äkkiä tuntui pallossa ankara nykäys. Ankkuri oli kaiketi käynyt kiinni jonkin kätkössä olleen kallion halkeamaan.
— Kiin'ollaan! — virkkoi Joe.
— Niin ollaan! Heitä portaat, — käski metsästäjä. Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kimeä kiljaus kajahti ilmassa. Se sai aikaan seuraavia katkonnaisia huudahteluja matkustajain keskuudessa.
— Mitäs tämä on?
— Omituinen ääni!
— Maltas! Mehän kuljemme eteenpäin!
— Ankkuri helti!
— Ei hellinnyt; — vastasi Joe, vetäen köydestä, — lujassa istuu!
— Sitten kulkee kallio mukana.
Ruoho näkyi liikahtavan laajalta alalta, ja kohta sen jälkeen kohosi siitä näkyviin joku pitkä, kiertelevä esine.
— Käärme! — huudahti Joe.
— Käärme! — toisti Kennedy, siepaten karbiininsa.
— Ei olekaan! — virkkoi tohtori. — Se on norsun kärsä
— Norsuko, Samuel!
Ja samassa Kennedy tähtäsi.
— Älähän vielä Dick, älähän vielä.
— Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!
— Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.
Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata, kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä. Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.
Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti sitä gondoliin.
— Eteenpäin! Ann' soittaa! — huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen, minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. — Kas tässä taas uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla pitää.
— Mutta minnekäs se meidät vie? — kysäisi Kennedy, käännellen pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.
— Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan malttia!
— Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, — huusi ihastunut Joe. — Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!
Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä, valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.
— Mutta, — virkkoi hän, — ankkurista emme luova, ennenkuin viimeisessä hädässä.
Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin sekä koon että nopeuden puolesta.
— Ihanhan, — virkkoi Joe, — ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.
Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa toisellaiseksi.
Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen.
Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.
Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa, mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.
— Pakana! — ärjäisi Kennedy.
— Silläpä on kova pää! — arveli Joe.
— Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, — virkkoi Dick, huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.
Eläin päästi kauhean huudon, mutta riensi edelleen.
— Jahkas minä, — lausui Joe, siepaten pyssyn hänkin, — jahkas minä tulen avuksi; ei tästä leikistä muutoin loppua tule.
Kaksi luotia kävi eläimen kylkeen.
Norsu pysähtyi, kohotti kärsänsä ja läksi sitten voimainsa takaa juoksemaan metsää kohti, suurta päätään heitellen ja veren virratessa haavoista.
— Jatketaanpa tulta, mr Dick.
— Ja yhtämittaista, — liitti tohtori; — ei ole enää kuin puolisataa metriä metsään.
Kymmenen laukausta kajahti vielä. Norsu teki huiman hyppäyksen; gondoli ja pallo rasahtivat kamalasti … olisi luullut, että kaikki tyyni repesi rikki; täräyksessä kirposi kirveskin tohtorin kädestä ja putosi maahan.
Tila alkoi käydä kamalaksi. Lujasti kiinnitettyä ankkurin köyttä oli mahdoton päästää auki, eivätkä siihen pystyneet matkamiesten puukotkaan. Metsä tuli yhä lähemmäs, kunnes eläin sattui nostamaan päänsä ja sai samassa luodin silmäänsä. Se pysähtyi, horjahti, polvet notkahtivat, ja kylki kääntyi metsästäjää kohti.
— Nyt luoti sydämeen, — sanoi hän, ladaten pyssyänsä viimeistä kertaa.
Norsu päästi surkean kuolinhuudon, nousi hetkiseksi pystyyn, kärsäänsä heiluttaen ja kaatui sitten koko painollaan toisen torahampaansa päälle, joka katkesi. Norsu oli kuollut.
— Hammas katkesi! — huudahti Kennedy. — Englannissa olisi siitä maksettu 35 guineaa sadalta naulalta (noin 20 mk kilolta).
— Ettäkö? — virkkoi Joe, laskeuten köyttä myöten maahan.
— Turhia huolia, rakas Dick! — lausui tohtori. — Emmehän toki tulleet tänne norsunluun kauppiaina! Vai rikastuaksemmeko tänne läksimme?
Joe tarkasti ankkuria. Se oli lujasti kiinni ehjässä hampaassa. Samuel ja Dick laskeutuivat hekin maahan; pallo, kaasua puolillaan, leijui kaatuneen eläimen yläpuolella.
— Kaunis eläin! — huudahti Kennedy. — Kyllä on kokoa! En moista ole koskaan Indiassakaan nähnyt.
— Eikä kummakaan, hyvä ystävä. Keski-Afrikan norsut ovat kaikkein kauniimmat. Anderssonit ja Cummingit ovat niin paljon pyydystäneet niitä Kapmaan seuduissa, että ne siirtyvät nyt päiväntasaajaa kohti. Me saamme niitä vielä useinkin nähdä suurissa laumoissa.
— Mutta kunnes se tapahtuu, — virkkoi Joe, — niin eihöhän meidän passaisi maistaa tätä? Minä otan laittaakseni mehukkaan aterian, jonka tämä tässä saa pistouvata. Mr Kennedy menee metsästämään tunniksi tai pariksi. Tohtori tarkastaa Victorian, ja sill'aikaa minä kokitan.
— Hyvin harkittu, — vastasi tohtori. — Tee niin.
— Ja minä, — sanoi metsästäjä, — otan kahden tunnin loman, jonka Joe on suvainnut myöntää minulle.
— Lähde vaan, ystävä hyvä, mutta muista olla varovainen. Älä mene liian kauas.
— Ole huoleti.
Ja Dick läksi pyssy olalla metsään.
Joe ryhtyi toimiin. Hän kaivoi maahan runsaan puolen metrin syvyisen haudan ja täytti sen kuivilla oksilla, joita oli maassa, norsujen raivaamissa aukoissa, missä norsujen jälkiä näki useissa kohdin. Täytetyn kuopan päälle hän laittoi vielä yhtä korkean rovion ja pisti sen tuleen.
Sitten hän astui norsun luokse, joka oli korkeintaan parinkymmenen metrin päässä metsänlaidasta, irroitti vikkelästi kärsän, joka oli yli puolen metriä paksu juuresta, valitsi siitä herkullisimmat palat ja liitti niihin vielä hohkaisen sorkan. Nämä ovat todellakin parhaita paloja norsussa, samoin kuin bisonissa kyttyrä, karhussa kämmen tai metsäsiassa pää.
Kun rovio oli palanut sekä pinnalta että kuopan pohjaa myöten, raivasi hän tuhat ja hiilet pois, jolloin siinä oli varsin kova kuumuus. Sitten hän kääräisi lihapalat raikkaasti tuoksuaviin lehtiin, pani ne haudan pohjalle ja peitti kuumalla tuhalla. Lopuksi hän laittoi uuden rovion tämän päälle, ja kun se oli palanut loppuun, oli liha kypsää.
Senjälkeen hän nosti lihat haudasta, asetti herkulliset palaset vehreille lehdille ja kattoi päivällispöydän ihanalle nurmikolle, kävi gondolista korppuja, viinaa, kahvia ja ammensi raitista ja kirkasta vettä läheisestä purosta.
Mieluista oli katsella tätä ateriaa, mutta, arveli Joe, olematta silti sen ylpeämpi, vielä mieluisampi sitä on syödä.
— Hauska matka kerrassaan: ei siinä väsy, eikä siinä ole vaaroja, — puheli hän. — Ateriat aikoinaan! Vuode aina valmiina! Vielä vai tässä mitä muuta? Ja tuo mr Kennedy kun ei olis tahtonut tulla mukaan ensinkään!
Tohtori Fergusson puolestaan tarkasti pallonsa mitä huolellisimmin. Se ei näkynyt saaneen mitään vammaa myrskyssä. Tafta ja gummi olivat säilyneet merkillisen hyvin. Ottaen lukuun maan korkeuden ja pallon nousuvoiman, tohtori huomasi mielihyväkseen, että kaasumäärä oli pysynyt entisellään; päällys oli ilmanpitävä, kuten ennenkin.
Vasta viisi päivää sitten olivat matkamiehet lähteneet Zanzibarista; pemmikani oli vielä koskematta; korppuja ja lihasäilykkeitä oli vielä pitkäksi aikaa; ei tarvinnut uudistaa kuin vesivarastot.
Putket olivat hyvässä kunnossa; gumminivelten avulla ne taipuivat, vaikka palloa olisi käännellyt mihin suuntaan hyvänsä.
Tarkastuksen päätettyänsä rupesi tohtori järjestämään muistiinpanojaan. Hän teki varsin onnistuneen piirroksen tästä seudusta: avara preria perällä, kamaldori-metsä edessä ja pallo suunnattoman norsun kohdalla ilmassa.
Kahden tunnin perästä Kennedy palasi, tuoden tullessaan vyöllisen lihavia peltopyitä ja oryksin takakoiven. (Oryksit ovat erästä kaurislajia, joka kuuluu ketterimpiin antilopeihin). Joe otti pitääkseen huolta tästä muonavaraston lisäyksestä.
— Pöytä on katettu! — julisti hän niin heleällä äänellä kuin suinkin osasi.
Ja matkustajat istahtivat vehreälle nurmikolle. Norsun sorkka ja kärsä saivat ylistyksiä osakseen. Juotiin Englannin onneksi, niinkuin tapa on, ja tämä ihana seutu sai nyt ensi kertaa tuta hienojen havannain tuoksua.
Kennedy söi ja joi neljän miehen verot ja haasteli lakkaamatta. Hän oli hurmaunut ja esitti täyttä totta ystävällensä tohtorille, että asetuttaisiin asumaan tähän metsään, rakennettaisiin siihen lehdistä maja ja pantaisiin pohja ja perustus afrikalaisten Robinsonien dynastialle.
Ehdotus jäi huomioon ottamatta, vaikka Joe tarjoutuikin suorittamaan siinä Perjantain osan.
Seutu näytti niin rauhalliselta ja asumattomalta, että tohtori päätti olla yötä maassa. Joe rakensi ympärille nuotiopiirin, mikä on välttämätön varokeino petoja vastaan. Ympärillä hiiviskelikin hyenoita, kuguareja ja shakaleja, norsunlihan hajua vainuten. Kennedyn piti useampia kertoja lauaista karbiininsa liian rohkeita kuokkavieraita kohti, mutta yö kului sen suuremmitta kohtauksitta.