KUUDESTOISTA LUKU
Hirmumyrskyn oireita. — Kuun maa. — Afrikan mantereen tulevaisuus.
— Viimeisten päiväin kone. — Maisema auringon laskun aikaan. —
Kasvi- ja eläinkunta. — Hirmumyrsky. — Tulivyöhyke. — Tähtitaivas.
— Sellaista se on, — virkkoi Joe, — kun luvatta ottaa ollakseen Kuun poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne joutunut jollain viisiä häpeään?
— Niin vainenkin, — jatkoi metsästäjä, — millainen mies se Kazehin suittani oli?
— Vanha, puolikuollut juoppo, — vastasi tohtori. — Vahinko ei ole suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole kovinkaan pyrkiminen.
— Sitä hullumpaa! — arveli Joe. — Minusta se oli hyvinkin lystiä. Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.
Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli kiidätti Victoriaa pohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.
Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa. Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja. Ihmeteltävä näky.
— Olemme keskellä Kuun maita, — sanoi tohtori Fergusson, — ja tämän nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin, että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa missään.
— Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, — virkkoi Joe, — niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?
— Ja kukapas osaa sanoa, — vastasi tohtori, — ett'ei tämä maa vielä joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään asukkaitansa.
— Luuletko niin? — kysyi Kennedy.
— Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä. Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan, kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy, tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan, nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima, — kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä. Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä, missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa, elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.
— Jaa-a! — arveli Joe, — sitä olis hauska nähdä!
— Nousit liian varhain, poikaseni.
— Sitä paitsi, — virkkoi Kennedy, — kyllä vainenkin se on oleva ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen! Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!
— Ja siihen minä lisään, — sanoi Joe, — ett'ei Amerikkalaiset suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!
— Saattaa olla, — vastasi tohtori. — Nehän ovat suuria kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella sitä.
Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta, kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, — kaikki sai osansa tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt, läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin: suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille luonnollisiksi valleiksi.
Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana, tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista. Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt yli koko läntisen osan seutua.
Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä, ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.
— Mikä metsästysmaa! — huudahti Kennedy innoissaan; — työnnä kuula metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö sopisi hiukan yrittää?
— Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on kuin suunnaton sähköpatteri.
— Se on aivan totta, tohtori, — virkkoi Joe. — Helle on ihan tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.
— Ilma on sähköä täynnä, — vastasi tohtori. — Jok'ainoa elävä on herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin suurissa määrin kuin nyt.
— No niin, — sanoi metsästäjä; — eikös siinä tapauksessa olisi paras laskeutua maahan?
— Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi minua syrjään.
— Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta saakka?
— Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, — vastasi Fergusson, — niin siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan. Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta päiväntasaajan toiselle puolelle.
— Katsos! — huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, — katsos noita virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!
— Tukehtuuhan ne! — virkkoi Joe. — Kyllä tämä sittenkin on nättiä kulkua… Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!
— Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä palasina.
— Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon sitomaan, — arveli Joe. — Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.
Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.
Kello yhdeksän aikaan illalla oli Victoria liikkumatta Msenen kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan. Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja suunnattomia euforbioita.
— Ihan tässä tukehtuu, — virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. — Emmehän me enää liikukaan. Eikö laskeuta maahan?
— Entäs myrsky? — sanoi tohtori jotenkin levotonna.
— Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on edessä?
— Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin korkealla.
— Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.
— Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.
— Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! — arveli Joe. — Se ois vienyt meidät kauas myrskyn käsistä.
— Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara. Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon. Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan, saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.
— Mitäs me siis teemme?
— Täytyy pidättää Victoriaa maan ja taivaan uhkaamain vaarain keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.
— Valvotaan yhdessä, — virkkoi metsämies.
— Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä herätän teidät, jos tarvis vaatii.
— Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?
— Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin olemme huomenna aivan samalla paikalla.
— Hyvää yötä sitten, tohtori.
— Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.
Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään valvomaan avaruudessa.
Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama, viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti kauhea pamaus taivaan avaruudet.
— Ylös! — huusi Fergusson.
Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.
— Laskeutuuko pallo?
— Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.
Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.
Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka välähtelivät paksujen sadepisarain alla.
— Myöhästyimme, — virkkoi tohtori. — Nyt meidän täytyy kulkea tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.
— Maahan! maahan! — toisti jälleen Kennedy.
— Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.
— Jo noustaan, tohtori!
— Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu myötäänsä.
Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.
Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla, painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan perästä alkoi rankka raesade piestä Victoriaa. Tämä nousi vaan nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se oli täydessä tulessa.
— Jumala armahtakoon meitä! — lausui tohtori Fergusson. — Me olemme nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva huimaa.
Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli sidottu gondoliin.
Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön, kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin pilviin.
Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.
Kello oli nyt yksitoista illalla.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän; — nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.
— Se oli kamalaa, — virkkoi Kennedy.
— Niin, niin, — arveli Joe; — mutta olihan siitä vaihetustakin matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn korkeammalta kannalta. Se oli somaa!