VIIDESTOISTA LUKU
Kazeh. — Meluisat markkinat. — Victorian ilmauminen. — Wangangat. — Kuun pojat. — Tohtorin kävelyretki. — Väestö. — Kuninkaallinen tembe. — Sulttanin vaimot. — Kuninkaallinen päihtymys. — Joeta kumarretaan. — Mitenkä kuussa tanssitaan. — Käännös. — Kaksi kuuta taivaalla. — Jumalien suuruuden epävarmuus.
Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki. Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.
Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.
He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.
Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja, laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita, viileitä siimeistöjä, — siinä Kazeh.
Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä, kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.
Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu: kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin, karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä paimen-symfoniassa.
Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita, sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia; siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi. Victoria näkyi yläilmoissa. Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat, kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, — kaikki katosivat tembeihin (kartanoihin) ja mökkeihin.
— Rakas ystävä Samuel! — virkkoi Kennedy, — jos me yhä edelleen saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi kauppaliittoja tämän väen kanssa.
— Ja tässähän, — arveli Joe, — tässähän olis kaupat hyvin selvät. Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.
— No niin! — sanoi tohtori. — Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään, mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.
— Luuletteko niin, tohtori?
— Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian lähelle. Victorialla ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole turvassa luodeilta eikä nuolilta.
— Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten
Afrikalaisten kanssa?
— Jos käy laatuun, niin miks'ei? — vastasi tohtori. — Kazehissa oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan yrittää.
Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti Victoria ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.
Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja", joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja, täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, — kaikki tuo epäsiistiä, niinkuin opinmiehillä konsanaankin.
Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja kädet kurottautuivat taivasta kohti.
— Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, — sanoi tohtori Fergusson.
— Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.
— Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, — virkkoi Joe.
— Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.
— Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.
Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta aivan oudolla kielellä.
Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin samalla kielellä.
Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori sai pian selvän, että Victoriaa pidetään suorastaan taivaan kuuna omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.
Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi, ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.
Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt Kuun poikia saapumaan luoksensa.
Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.
— Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? — kysyi metsästäjä.
— Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on tyyni, ei tuulen henkäystäkään; Victorialla ei ole vähintäkään vaaraa.
— Mutta mitäs sinä aiot tehdä?
— Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä selviän.
Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:
— Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!
Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.
— Hyvät ystävät, — puhui tohtori seuralaisilleen, — meidän on oltava varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta jääköön nuoraportaitten juurelle.
— Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? — kysäisi
Kennedy.
— Mitenkä, tohtori? — huudahti Joe. — Ettekö ota minua mukaan perille asti?
— En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren, Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin paikallanne, niinkuin olen määrännyt.
— Koskas niin tahdot… — virkkoi metsästäjä.
— Pidä huolta kaasun ohennuksesta.
— Pidän kyllä.
Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.
— Kas, kas! — virkkoi Joe. — Minun mielestäni he ovat hiukan vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.
Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään. Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan piiriin hänen ympärillensä.
Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.
Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään, pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.
Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.
Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia, euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.
Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi nyrkeillään olkansa takaa.
Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.
Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia, ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää saaneet häntä pystyyn.
Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.
Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos, suunnaten kulkunsa Victoriaa kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.
Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii. Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille varsin miellyttävästi.
— Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.
Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään "mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen viehättäväksi hymyksi.
Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.
— Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.
Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.
Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä kuussa käy.
Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi Joe tohtorin.
Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria, ahdistaen ja uhkaillen häntä.
Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä käsissä?
Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen. Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina matkaan milloin hyvänsä.
Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.
— Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, — virkkoi tohtori. — Älä koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!
— Mutta mitäs tämä merkitsee? — kysyi Joe, nousten gondoliin.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Kennedy, karhini kädessä.
— Katsokaa! — vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.
— Mitäs siellä?.
— Mitäkö? Kuu!
Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja — Victoria!
Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita, pettureita, vääriä jumalia!
Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen käänne asioissa.
Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua. Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.
Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen maahan.
Joe sieppasi kirveen.
— Joko mä? — kysyi hän.
— Malta! — vastasi tohtori.
— Mutta tuo neekeri?
— Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin.
Katkaista ennättää aina.
Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä, läksi ylä-ilmoihin.
Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan pyrähtäneen avaruuteen.
— Eläköön! — huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.
— Hyvin hän pysyy, — virkkoi Kennedy; — pieni huvimatka ei tee hänelle haittaa.
— Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? — kysäisi Joe.
— Hyi sinua! — vastasi tohtori. — Lasketaan hänet hiljalleen maahan. Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä, nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.
— Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! — arveli Joe.
Victoria oli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä. Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin päin. Victoria kohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.