NELJÄSTOISTA LUKU
Gummipuu-metsä. — Sininen antilopi. — Palajamisen merkki. —
Odottamaton hyökkäys. — Karjenje. — Yö ylä-ilmoissa. — Mabunguru. —
Jihue-la-Mkoa. — Vesivarasto. — Tulo Kazehiin.
Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea, näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa tomussa.
Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään. Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.
— Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei tässä kovin mukava olekaan kävellä, — virkkoi hän, kompastellen kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.
Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan, puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.
Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen alta.
Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.
Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli lumivalkoiset.
— Kelpo laukaus! — huudahti metsästäjä. — Tämä on varsin harvinaista antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että sen saattaa täyttää.
— Ettäkö vainenkin?
— Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.
— Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.
— Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!
— Kokonaanko! Ei maar, mr Dick. Me otamme siitä kaikki ravitsevaiset hyvät puolet, mitä siinä on, ja, jos sallitte, niin leikkaan ja viiltelen tässä yhtä hyvin kuin arvoisain teurastajain oltermanni Lontoossa konsanaankin.
— Tee niin, ystäväni. Ja tiedäthän, ett'en minä, niinkuin metsästäjä ainakin, ole huonompi saalista nylkemään kuin kaatamaankaan.
— Siitä olen varma, mr Dick, ja rakentakaas nyt, älkää pahaks panko, kolmen kiven kiuas; kuivia puita tässä on yltäkyllin. Minä pyydän sitten vain saada käyttää teidän kuumia hiiliänne.
— Sitä ei tarvitse kauan odottaa, — vastasi Kennedy.
Hän ryhtyi heti laittamaan kiuastansa, ja muutaman minutin perästä valkea siinä jo palaa leimusi.
Joe oli leikellyt antilopista kymmenkunnan kylkiviipaletta ja mehukkaimpia paloja lanteista, ja pian ne olivat muuttuneet maukkaiksi halstaripaisteiksi.
— Tästä tulee ystävä Samuel hyvilleen, — virkkoi metsästäjä.
— Tiedättekös, mr Kennedy, mitä minä tässä mietin?
— Työtäsi kaiketi, biffejäsi.
— Kaikkea muuta. Minä ajattelen, että minkähän näköisiä me ollaan, jos emme palloa enää paikoillaan tapaakaan!
— Oli sekin ajatus! Tohtoriko jättäisi meidät muka?
— Eikä. Mutta jos ankkuri olisi pettänyt?
— Mahdotonta. Mutta mikäpäs häntä sittenkään estäisi laskemasta alas?
Hänhän hallitsee niin täydelleen palloansa.
— Entäs jos tuuli kantais hänet pois, eikä hän pääsisikään meidän luoksemme?
— Lakkaa nyt jo kuvittelemasta; ei tuo ole ensinkään hauskaa.
— Niin, niin, mister; kaikki, mikä maailmassa tapahtuu, on luonnollista. Ja koska tapahtua saattaa mitä hyvänsä, niin sopiihan ajatellakin, että mitä hyvänsä…
Samassa kajahti laukaus.
— Kuulitteko? — virkkoi Joe.
— Se on minun karbiinini. Minä tunnen paukauksesta.
— Meille merkki!
— Meitä uhkaa joku vaara!
— Meitä taikka häntä, — arveli Joe.
— Matkaan!
Metsästäjät sieppasivat kiiruimman kaupassa saaliinsa ja läksivät takaisin, oppainaan Kennedyn tänne tullessa karsimat oksat. Rikeiköltä he eivät voineet nähdä palloa. Kaukana siitä eivät kaiketikaan olleet.
Kuului toinen laukaus,
— Kiire on, — virkkoi Joe.
— Niin, ja taas laukaus.
— Tuo on niinkuin puolustautumista.
— Joutuun!
He juoksivat, minkä suinkin jaksoivat. Ennätettyään metsän laitaan, he näkivät ensinnäkin Victorian olevan paikoillaan. Tohtori istui gondolissa.
— Mitäs tämä on? — kysäisi Kennedy.
— Hyvä Jumala! — huudahti Joe.
— Mitä niin?
— Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.
Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa, jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan. Ilmeinen vaara uhkasi.
— Tohtori on hukassa! — huudahti Joe.
— Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!
Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.
— Mutta! — huudahti Joe pysähtyen, — mikäs hitto sitä pitelee kiinni, tuota konnaa?
— Vähät siitä, — vastasi Kennedy; — juostaan, juostaan!
— Kuulkaas nyt! — huusi Joe, räjähtäen nauramaan. — Hännästään, hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.
— Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, — vastasi Kennedy, syösten keskelle kirkuvia eläimiä.
Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita, koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa vailla.
Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua siihen. Hetkisen kuluttua Victoria kohosi jälleen ja läksi kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.
— Sepä oli piiritys se! — virkkoi Joe.
— Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, — sanoi Dick tohtorille.
— Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, — vastasi tämä.
— Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.
— Eikä läheltäkään, — arveli Joe.
— Oli miten oli, — sanoi Fergusson, — tästä apinain hyökkäyksestä olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi minut vienytkään.
— Mitäs minä sanoin, mr Kennedy?
— Oikeassa olit, Joe, mutta se ei estänyt sinua kumminkaan valmistamasta antilopin biffiä, joitten näky kiihotti minussa heti ruokahalua.
— Ei ihme, — sanoi tohtori, — sillä antilopin liha on herkkua.
— Sopii koettaa, tohtori; pöytä on katettu.
— Totta maarian, — virkkoi Dick, — noissa viipaleissa on metsänriistan tuore tuoksu, jota ei ole halveksiminen.
— Jaa-a! Antilbpin lihaa minä aina tahtoisin syödä päiväini loppuun asti, — puhui Joe, suu täynnä ruokaa, — varsinkin, kun palan paineeksi saa härpätä lasillisen grogia.
Joella oli pian valmiina tuo juoma, ja mielihyvällä sitä nautittiin.
— Tähän asti kaikki hyvin, — virkkoi Joe.
— Vallan hyvin, — vahvisti Dick.
— No niin, mr Kennedy, vieläkö kadutte sitä, että läksitte mukaan?
— Olisinpa mielinyt nähdä sen, joka olisi ruvennut minua estelemään! — vastasi metsämies, kasvot tuikeina.
Nyt oli kello neljä iltapäivällä. Victoria oli kohdannut nopeamman ilmavirran. Maa yleni vähitellen, ja pian osoitti barometri oltavan 450 m ylempänä merenpintaa. Tohtorin täytyi ylläpitää jotenkin voimakasta kaasun ohenemista, jonka vuoksi hormi oli yhtämittaa käynnissä.
Kello seitsemän tienoissa Victoria liiteli Kanjemen jokilaakson kohdalla. Tohtori tunsi tämän tuoksi 20 kilometrin laajuiseksi uutismaaksi. Tuollahan sen monet kylät baobabien ja melonipuitten suojassa. Siellä asuu yksi Ugogon maan sulttaneja. Sivistys siellä kenties ei ole kokonaan takapajulla, sillä harvoin siellä enää myöskennellään oman perheen jäseniä. Ihmiset ja elukat siellä kumminkin vielä elävät yhdessä pyöreissä, heinäruon näköisissä majoissa.
Kanjemen perästä alkoi maa olla autiota, louhikkoista, mutta tunnin kuluttua tuli taas näkyviin hedelmällinen alanko, jossa jälleen rehevä kasvullisuus vallitsi. Oltiin lähellä Mdaburua. Tuuli tyyntyi sitä mukaa kuin ilta joutui, ja ilma näytti uupuvan uneen. Tohtori haeskeli ilmavirtoja ylempää sekä alempaa, mutta turhaan. Nähdessään luonnon olevan näin tyyneen, hän päätti olla yötä ylhäällä ilmassa ja kohosi varmemmaksi vakuudeksi 300 metrin korkeuteen. Victoria oli asemillaan.
Tuli yö, hiljainen, tähtikirkas.
Dick ja Joe oikaisivat itsensä rauhallisille sijoilleen ja vaipuivat sikeään uneen. Tohtori oli vartiossa, johon puoliyön aikana astui Skotlantilainen.
— Herätä minut, — sanoi tohtori, — jos huomaat vähintäkin outoa.
Ennen kaikkea pidä silmällä barometriä. Siinä meillä ojennusnuora.
Yö oli kylmä. Erotus päivän ja yön lämpötilassa oli 15° C. Pimeän tultua aloittivat yöllisen konserttinsa eläimet, jotka jano tai nälkä oli ajanut tyyssijoilta. Sammakot kurnuttivat sopraanoansa; sitä säesti shakaalien ulvonta, jalopeurain basson kannatellessa tämän elävän orkestrin akkordeja.
Käytyään aamuvartioon, tohtori Fergusson katsoi kompassia ja huomasi tuulen suunnan muuttuneen yöllä. Victoria oli siirtynyt parin tunnin kuluessa puoli sataa kilometriä koillista kohti, kulkien nyt Mabungurun kohdalla. Tämä on louhista seutua, täynnään kiiltopintaisia syeniti-lohkareita ja jyrkkärinteisiä kallioita; kaikkialla suippomaisia massoja; siellä täällä suuret joukot puhvelien ja norsujen valkoisia luita. Puita oli vähän; mutta idässä näkyi tiheitä metsiä ja niitten helmassa muutamia kyliä.
Kello seitsemän aikaan tuli näkyviin pyöreä, lähes parin kolmen kilometrin laaja vuori, muodoltaan kuin suunnaton kilpikonna.
— Hyvällä ollaankin tiellä, — sanoi tohtori Fergusson. — Kas tuossa Jihue-la-Mkoa, johon pysähdymme vähäksi aikaa. Minun pitää täydentää vesivarastoa hormin syöttämistä varten. Koetetaanpa tarttua kiinni johonkin.
— Vähän on puita täällä, — huomautti Skotlantilainen.
— Koetetaan kumminkin. Joe, heitä ankkurit.
Pallo vähensi nousuvoimaansa ja läheni verkalleen maata; ankkurit laahasivat, kunnes yhden haarukka tarttui kallion halkeamaan, ja Victoria pysähtyi.
Kartat osoittivat Jihue-la-Mkoan läntisellä puolella suuria lampia. Joe laskeutui maahan yksinänsä, mukanaan noin 50 litraa vetävä tynnyri, ja palasi vajaan tunnin kuluttua. Muuta merkillistä hän ei ollut nähnyt, kuin suunnattomia norsun-hautoja. Vähällä hän oli itsekin joutua yhteen sellaiseen, jossa näkyi puoleksi kaluttu luuranko.
Hän toi mukanaan eräänlaisia mispeleitä. Tohtori tunsi ne "mbenbu" puun hedelmiksi, joita kasvaa viljalti näissä tienoin, ja joita apinat syövät ahnaasti. Fergusson oli jo jonkinmoisella mallittomuudella odotellut Joeta, sillä vähäinenkin viipyminen näissä vieraita vierovassa maassa pelotti häntä.
Vesitynnyri saatiin helposti gondoliin, tämä kun oli melkein maan tasalla. Joe irroitti ankkurin ja heilahti ketterästi gondoliin. Hormin liekki suurennettiin, ja Victoria kohosi ylös.
Nyt oltiin parin sadan kilometrin päässä Kazehista, joka on tärkeä asutus Keski-Afrikassa. Ilmavirta kun kävi kaakosta, toivoivat he ennättävänsä sinne päiväs-aikaan. Kuljettiinkin 25 kilometrin vauhdilla tunnissa. Pallon hoito alkoi nyt tulla varsin vaikeaksi. Kovin korkealle ei käynyt kohoaminen, ohentamatta kaasua suurissa määrin: maa oli täällä itsekin jo noin 900 m ylempänä merenpintaa. Tohtori koetti, mikäli mahdollista, olla lisäämättä kaasun ohennusta ja pysyttelihe taitavasti erään varsin jyrkän rinteen kohdalla. Ja niin kiidettiin Tembo ja Tura-Wells nimisten kyläin ylitse. Viimeksi mainittu kuuluu Unjamvezin maahan, rehevään seutuun, jossa puut kasvavat tavattoman pitkiksi, muun muassa kaktus-kasvitkin suunnattoman kookkaiksi.
Kello kahden tienoissa, kauniilla säällä, polttavan auringon alla liihoitteli Victoria Kazehin kaupungin kohdalla, 650 km päässä merenrannasta.
— Me läksimme Zanzibarista kello 9 aamulla, — sanoi tohtori, katsellen muistiinpanojansa, — ja kahdessa päivässä olemme, poiketen puoleen ja toiseen, ennättäneet yli 900 km. Kapteenit Burton ja Speke viipyivät samalla matkalla puolen viidettä kuukautta!