KOLMASTOISTA LUKU
Ilma muuttuu. — Kennedyn kuume. — Tohtorin rohdot. — Maamatka. —
Imengen jokilaakso. — Eubehon vuori. — 1800 metrin korkeudessa. —
Päivä lepoa.
Yö kului levollisesti, mutta lauantai-aamuna Kennedy, herättyänsä, valitti väsymystä ja vilunpuistutuksia. Ilma muuttui. Taivas peittyi paksuihin pilviin ja näytti hankkivan uutta vedenpaisumusta. Alakuloista seutua tämä Zungomeron maa: siellä sataa myötäänsä, paitsi kenties parin viikon aikana tammikuun keskivaiheilla.
Ankara sade yllättikin pian matkamiehet. Heidän allansa muodostui silmänräpäyksessä vuolaita vuorivirtoja, "nullah" nimisiä, kerrassaan turmellen tiet, jotka muutoinkin ovat vaikeat kulkea, niitten varsilla kun kasvaa okaisia pensaita ja jättiläismäisiä lianeja. Tuntui aivan selvästi rikkivedyn höyryjä, joista kapteeni Burton puhuu muistelmissaan.
— Hän sanoo, — alkoi tohtori, — ja oikeassa hän on, että luulisi täällä olevan raadon joka pensaan takana.
— Ilkeätä seutua kerrassaan, — vahvisti Joe, — ja näyttääpä siltä kuin mr Kennedy ei olisi oikein ramussaan täällä vietetyn yön perästä.
— Enkä olekaan, — vastasi metsästäjä; — minussa on kova kuume.
— Eikä kummakaan, ystävä Dick. Me olemme joutuneet seutuun, joka on epäterveellisimpiä koko Afrikassa, mutta emmepä aio täällä viipyäkään. Matkaan!
Vikkelä Joe irroitti ankkurin ja nousi taas nuoratikkoja myöten gondoliin. Tohtori ohensi kaasua, ja Victoria läksi liikkeelle, navakan tuulen kiidättämänä.
Moniaita majoja näkyi tässä ruttoperäisessä usmassa. Seudun ulkonäkö muuttui. Afrikassa sattuu usein, että pienet, terveydelle vahingolliset alat ovat rajakkain erittäin terveellisten seutujen kanssa.
Kennedy oli ilmeisesti sairas, ja kuume runteli hänen lujaa ruumistansa.
— Ei tässä sentään olisi tilaisuutta ruveta sairastamaan, — virkkoi hän, kietoutuen vaippaansa ja asettuen telttaan.
— Malttia hiukkanen vaan, ystävä Dick, — vastasi tohtori Fergusson, — heti kohta olet terve.
— Tervekö! Kuules, Samuel! Jos sinulla on matka-aptekissasi jotain rohtoa, joka nostaa minut jälleen pystyyn, niin määrää heti paikalla. Minä nielaisen ne silmät ummessa.
— On minulla parempaakin, Dick. Saat sellaista kuumelääkettä, joka ei maksa mitään.
— Millaista se sitten on?
— Varsin yksinkertaista. Noustaan vaan ylemmäs näitä pilviä, ulommas tätä ruttoperäistä ilmaa. Maltahan kymmenen minuttia vaan, kunnes kaasu on ohennut.
Ei kulunut kymmentäkään minuttia, niin olivat matkailijat päässeet kosteasta vyöhykkeestä.
— Hetkisen kuluttua tunnet, mitä puhdas ilma ja päivänpaiste saa aikaan.
— Sepä rohtoa se, — virkkoi Joe. — Ihmeellistä!
— Ei ensinkään! Varsin luonnollista.
— Niinpä niinkin. Sitä en epäile.
— Minä lähetän Dickin raittiisen ilmastoon. Niinhän Europassa aina tehdään.
— Mutta tämä pallohan on oikea paratiisi, — virkkoi Kennedy, ollen jo koko joukon parempi.
— Sitä kohti se ainakin vie, — vastasi Joe vakavasti.
Omituista oli nähdä tällä haavaa paksuja pilviparvia gondolin alapuolella; niitä vyöryi toistensa päälle ja kasaantui mahtavissa valonvaihteissa, heiastellen auringon säteitä. Victoria nousi 1200 metrin korkeuteen. Lämpömittari oli hiukan laskenut. Maata ei näkynyt enää. Noin sadan kilometrin päässä kohotteli Rubehon vuori kimaltelevaa huippuansa. Siinä oli Ugogon maan raj'a, 36° 20' itäistä pituutta. Tuuli puhalsi 35 km nopeudella tunnissa, mutta matkustajat eivät tätä nopeutta tunteneet, eivät edes mitään nykäystäkään. Oli kuin eivät liikkuisikaan.
Kolmen tunnin perästä oli tohtorin ennustus käynyt toteen. Kennedy ei tuntenut enää vilunväreitä ja murkinoitsi hyvällä ruokahalulla.
— Kinini ei ole tämän rinnalla mitään, — virkkoi hän mielissään.
— Jaa-a, — vakuutti Joe, — tänne minä muutan kuin muutankin vanhoilla päivilläni.
Kello kymmenen tienoissa aamulla ilma kirkastui. Pilvet hajaantuivat; maa tuli näkyviin. Victoria laski hiljalleen alas. Tohtori Fergusson koetti päästä sellaiseen ilmavirtaan, joka kulkisi koilliseen, ja sellaisen hän kohtasikin 180 m päässä maasta. Seutu kävi epätasaiseksi, jopa vuoriseksikin. Zungomeron maa alkoi kadota itään viimeisine kokospuineen, joita tällä leveyspiirillä kasvaa.
Vähän ajan perästä alkoi vuorenselänteitä näkyä yhä tarkempina piirteineen. Muutamia huippuja kohosi siellä täällä. Täytyi yhtämittaa varoa teräviä suippoja, joita näkyi kohoilevan odottamatta.
— Ihan ollaan keskellä tyrskyjä, — sanoi Kennedy.
— Ole rauhassa, Dick; emme me niihin kolahda.
— Verratonta reissaamista kerrassaan, — arveli Joe. Ja merkillisen ovelasti tohtori ohjailikin palloansa.
— Jos meidän pitäisi matkustaa maitse tämän alavan seudun kautta, — sanoi hän, — niin saisimme kahlata epäterveellisessä rämeikössä. Siitä pitäin kuin Zanzibarista läksimme, olisivat jo puolet vetojuhdista nääntyneet. Me olisimme pelkkiä haahmoja vaan, epätoivoa rinta täynnä. Me olisimme alituisissa rettelöissä oppaitten ja kantajain kanssa, heidän rajattoman raa'an kohtelunsa alaisia. Päiväs-aikaan kostea, sietämätön, tukeuttava ilma; öisin usein tavaton kylmyys ja eräänlaiset kärpäset, jotka pistävät paksuimmankin kankaan läpi niin kipeästi, että on hulluksi tulla! Puhumattakaan sitten metsänpedoista ja hurjista raakalaisheimoista!
— Ei maksa yrittää, ei sitä vartenkaan! — arveli Joe vilpittömästi.
— Min'en liioittele, — vastasi tohtori Fergusson, — sillä kun lukee näihin seutuihin uskaltaneitten matkustajain kertomuksia, niin kyyneliä kiertyy silmään.
Kello yhdentoista paikoilla kuljettiin Imengen jokilaakson ylitse.
Hajanaiset heimot näillä ylängöillä ne turhaan uhkailivat aseillansa
Victoriaa. Se saapui vihdoin viimeisille pengerryksille tällä puolen
Rubehon vuorta.
Matkustajat saivat tarkan selon tämän maan orografillisesta rakenteesta. Näitten kolmen vuorenhaaran välillä, joista Dutumi muodostaa ensimmäisen pengerryksen, kulkee pohjoisesta etelään laajoja laaksoja. Selänteet ovat muodostuneet pyöreäpäisistä suipoista, ja niitten välillä on paateroita ja röykkiöitä tuhkatiheässä. Jyrkimmät rinteet viettävät Zanzibariin päin; läntiset rinteet ovat vain kaltevia ylänköjä. Notkot ovat mustaa ja hedelmällistä multaa, jossa rehottaa upea kasvullisuus. Useampia jokia juoksee itäänkäsin, laskien Kinganin järveen, jonka rannoilla kasvaa suunnattoman pitkiä sykomoreja, tamarindeja, kurpitseja ja palmuja.
— Huomio! — lausui tohtori Fergusson. — Me lähenemme Rubehon vuorta, jonka nimi merkitsee: "Tuulten kulku". Paras on kulkea sen teräväin särmäin yli jotenkin korkealta. Jos karttani on tarkka, täytyy meidän kohota yli 1500 metrin.
— Tuleeko meidän useinkin nousta niin korkealle?
— Harvoin. Afrikassa vuoristot ovat matalampia kuin Europassa ja Aasiassa. Mutta Victoria osaa kaikissa tapauksissa päästä niitten ylitse.
Vähän ajan perästä kaasu oheni lämmön vaikutuksesta, ja pallo alkoi huomattavasti nousta. Vedyn laajenemisesta ei ollut mitään vaaraa, sillä nythän se täytti vasta kolme neljännestä pallon avaraa sisustaa. Barometri laski lähes 20 cm; se tiesi noin 1800 jalkaa nousua.
— Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? — kysäisi Joe.
— Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio, rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi…
— Ja putosivat maahan? — kysäisi Kennedy kerkeästi.
— Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä aivan!
— Niin no, hyvät herrat, — virkkoi Joe, — teillä on valta tehdä samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla, vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.
Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet ropakoita.
Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa. Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.
Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä pohjoisin pisin.
Kotvasen kuluttua Victoria laskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.
Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa, joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.
— Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, — virkkoi Fergusson, — toinen itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi muutamia viipaleita antilopin paistia.
— Metsälle! — huudahti Kennedy.
Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.
— Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! — huusi Joe.
— Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva teille palajamisen merkkinä.
— Selvä on, — vastasi metsästäjä.