KAHDESTOISTA LUKU
Matka salmen yli. — Mrima. — Dickin puheliaisuus ja Joen ehdotus. —
Kahvi-resepti. — Uzaramo. — Onneton Maizan. — Dutumin vuori. —
Tohtorin kartat. — Yötä nopali-puussa.
Ilma oli kirkas, tuuli kohtalainen. Victoria nousi melkein kohtisuoraan ylös 450 metriä. Sen osoitti barometrin nousu: 45 mm.[16]
Tässä korkeudessa alkoi tuntuvampi ilmavirta kuljettaa palloa lounaista kohden. Mikä suurenmoinen näköala aukeni nyt matkustajain silmäin eteen! Zanzibarin saari esiintyi kokonaisuudessaan silmän nähdä ja siinsi tummempana pilkkuna suunnattoman suurella kartalla; maat näyttivät monivärisiltä kuosikuvilta; suuret puuryhmät tiesivät metsiä ja rikeikköjä.
Ihmiset näyttivät pieniltä kuin hyönteiset. Eläköönhuudot ja kirkumiset kuolehtuivat vähitellen ilmaan; tykkien paukaukset vain värähtelivät pallon alimmissa onteloissa.
— Kaunista tämä on, on vainenkin! — huudahti Joe, ensimmäisenä katkaisten äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut. Tohtorilla oli tekemistä, tarkastellessaan barometrin eläyksiä ja merkitsemällä eri vaiheita pallon nousussa.
Kennedy katseli, eikä tahtonut hänellä riittää silmää, nähdäkseen kaikkea.
Auringon säteet edistivät hormin vaikutusta; kaasun oheneminen lisääntyi, ja Victoria nousi 750 metrin korkeuteen.
Resolute näytti nyt enää pieneltä ruuhelta, ja Afrikan ranta kuulsi lännessä suunnattomana, vaahtoisana juovana.
— Ettehän te puhu mitäkään! — virkkoi Joe.
— Me katselemme vaan, — vastasi tohtori, ojentaen kiikariansa mannerta kohti.
— Minunpa tekisi mieli haastella.
— Oli menneeksi, Joe! Puhu minkä miellyttää.
Ja Joe puhkesi kokonaiseen tulvaan kaikenlaisia äänenmukaisia huudahduksia. Ohhoh ja ahhah ja hei — semmoista kuului häneltä myötäänsä.
Meren yli kuljettaissa, näki tohtori parhaaksi pysytellä näin korkealla. Hänen sopi täten nähdä rantaa laajemmalti. Lämpömittari ja ilmapuntari, jotka riippuivat avonaisen teltan sisäpuolella, olivat lakkaamatta hänen silmäinsä alla. Toinen barometri oli ripustettu teltan ulkopuolelle, käytettäväksi vahtivuorojen aikana yöllä.
Kahden tunnin kuluttua oli Victoria, kulkien noin 15 kilometriä tunnissa, saapunut mannermaan kohdalle. Tohtori päätti lähestyä maata ja vähensi horminsa liekkiä. Pian oli pallo laskeunut 90 metrin päähän maasta.
Nyt oltiin Mriman kohdalla. Se on nimenä tällä osalla Afrikan itä-rantaa. Taajat rivit mangliapuita olivat sen suojana merta vasten. Pakoveden aikana näkee niitten paksut juuret, Indian valtameren jäytämät. Hietasärkät, jotka ennen aikaan olivat muodostaneet rantajuovan, ryhmäilivät taivaanrannassa, ja luoteessa kohotti Ngurun vuori korkeata huippuansa.
Victoria kulki erään kylän ylitse, joka tohtorin kartan mukaan oli Kaolen kylä. Koko väestö oli kokoontunut kedolle, ja siellä ne kirkuivat vihasta ja pelvosta. Nuolia sinkosi turhaan tätä ilmojen kummitusta kohti, joka majesteetillisesti leijui kaiken tuon voimattoman riehunnan yläpuolella.
Tuuli kuljetti palloa etelään päin, mutta se ei tehnyt tohtoria levottomaksi. Siten hän päinvastoin pääsi seuraamaan kapteenien Burtonin ja Speken kulkemaa tietä.
Kennedyn kieli oli nyt käynyt yhtä ketteräksi kuin Joenkin. He kestitsivät toisiansa ihmettelyn huudahduksilla.
— Palttua minä omnibus-vaunuille! — virkkoi yksi.
— Palttua minä höyrylaivoille! — toisti toinen.
— Palttua minä rautateille, — vahvisti Kennedy; — niitä myöten kulkee maat ja manteret, näkemättä yhtään mitään!
— Ilmapallo, se se on poikaa! — vakuutti Joe; — siinä kulkee niin, ett'ei tiedäkään, ja luonto se noin vaan levittelekse silmäin edessä!
— Mikä ihana kuva! Mikä lumoava näky! On kuin näkis unta rippumatossa!
— Oisko ruveta murkinoimaan? — virkkoi Joe, jota raikas ilma jo hyvinkin hiukaisi.
— Se oli hyvä ajatus, poikaseni!
— Hui hai! Pian on murkina pyöräytetty: korppuja ja lihasäilykkeitä.
— Ja kahvia minkä vaan mieli tekee, — lisäsi tohtori. — Saat lainata hiukan kuumuutta minun hormistani. Riittää sitä siinä. Ja näin ei meidän tarvitse peljätä tulipaloa.
— Se olisikin kauheata, — arveli Kennedy. — On niinkuin olisi meillä kruutikellari tuossa päämme päällä.
— Ei ihan niin, — vastasi Fergusson, — mutta vaikkapa kaasu syttyisikin, niin se palaisi verkalleen, ja me laskisimme maahan, mikä olisi varsin harmillista. Mutta olkaamme rauhassa: pallo on suljettu hermeetisesti.
— Ruualle siis! — virkkoi Kennedy.
— Kas tässä, hyvät herrat! — sanoi Joe. — Ja haukatessani minä keitän teille kahvia, josta ei liene kiitokset kaukana.
— Tosiasia on se, — kertoi tohtori, — että Joella, tuhansien hyväin avujen ohella, on merkillinen taito keittää tätä herkullista juomaa. Hän sekoittaa siihen erillaisia tuotteita, joita hän ei ole milloinkaan tahtonut ilmoittaa.
— No niin, tohtori hyvä, koska nyt ollaan täällä näin korkealla, niin saatanhan ilmoittaa teille reseptini. Se on vain sekoitus yhtäsuurista osista mokkaa, bourbonia ja rio-nunezia.
Tuokion kuluttua ilmestyi kolme höyryävää kuppia, ja siihen päättyi ravitseva murkina, jota oli höystänyt pöytäkumppalien hilpeä mieliala. Senjälkeen ryhtyi kukin omaan tarkastus-tehtäväänsä.
Seutu näytti olevan erinomaisen hedelmällistä. Kapeita polkuja kierteli sinne tänne, pujahdellen tuuheisin lehtoihin. Kuljettiin lihavuutta tiukkuvien peltojen yli, joissa kasvoi tupakkaa, maisia, ohraa; siellä täällä näkyi laajoja riisivainioita, korret suorina ja purppuraisessa kukassa. Näkyi lampaita ja vuohia korkeissa, pylväitten päälle rakennetuissa karsinoissa, siten turvassa leopardien hampailta. Monilukuisissa kylissä sai Victorian ilmeneminen huutoja ja hämmästystä aikaan, ja tohtori Fergusson pysyttelihe, varovaisesti kyllä, ulkopuolella nuolten kantamaa. Asukkaat kerääntyivät lähekkäin rakennettujen majojensa ympärille, kauan aikaa lähetellen ylös voimattomia sadatuksiansa.
Puolenpäivän tienoissa huomasi tohtori, karttaa tutkittuansa, että nyt oltiin Uzaramon maan kohdalla.[17] Ikäänkuin leikitellen leijui Victoria kokosmetsäin, melonitarhojen ja pumpulipensastojen yli. Joen mielestä tämä tämmöinen rehevä kasvullisuus oli niinkuin ollakin pitää, koska tämä kerran Afrikaa on. Kennedy näki jäniksiä ja peltopyitä, jotka olivat vain pyssynlaukausta vailla, mutta turhaan olisi kruutia kulunut, saalis kun olisi sittenkin jäänyt maalle maan hyväksi.
Victoria kulki nyt 22:n kilometrin nopeudella tunnissa ja oli saapunut Tundan kylän kohdalle, 88° 20' itäistä pituutta.
— Juuri täällä, — kertoi tohtori, — sairastuivat Burton ja Speke kovaan kuumeesen ja luulivat retkensä jo jäävän sikseen. He olivat silloin vasta vähän matkan päässä merenrannasta ja olivat kumminkin ennättäneet kokea kovaa ja kärsiä puutteita ihan nääntymykseen asti.
Näissä seuduin raivoaa todellakin alituinen malaria. Tohtorin täytyi, välttääkseen sitä, kohota korkeammalle, ylemmäs niitä miasmoja, joita polttavan auringon säteet nostavat tästä vesiperäisestä maasta.
Välisti nähtiin karavaani levähtämässä jonkun "kraalin" (kylän) kohdalla, odotellen illan viileyttä, päästäkseen taas jatkamaan matkaansa. Nämä kraalit ovat laajoja aloja, aitain ja dshunglien keskessä, joissa kauppamiehet hakevat suojaa ei ainoastaan rajuilta pedoilta, vaan myöskin senpuoleisten rosvojoukkojen hyökkäyksiltä.
Pallosta nähtiin, kuinka maan-asukkaat läksivät juoksemaan eri haaroille, huomattuansa Victorian. Kennedy tahtoi nähdä heitä lähemmälti, mutta tohtori pani kerrassaan vastaan.
— Päälliköt tuolla ovat varustetut musketeilla, ja pallo olisi heidän luodeilleen varsin mukava pilkku.
— Panisiko luodinreikä pallon vajoamaan? — kysäisi Joe.
— Ei heti, mutta vähitellen repeäisi reikä suuremmaksi ja päästäisi kaiken kaasun ulos.
— Sitten on paras pysytellä kunnioittavan matkan päässä noista pahuksista. Mitähän ne mahtavat ajatellakaan, nähdessään meidän näin leijailevan ilmassa? Ihan varmaan niiden tekee mieli kumartaa meitä jumalinaan.
— Kumarrelkoot vaan, mutta loitompaa, — vastasi tohtori. —
Katsokaas, nyt muuttaa maa jo muotoansa. Kyliä on yhä harvemmassa;
mangometsät ovat loppuneet; niiden kasvuraja on tällä leveyspiirillä.
Maa alkaa käydä mäkiseksi. Niistä päättäen ei ole vuoriseutu kaukana.
— Olenpa todellakin näkevinäni — virkkoi Kennedy — kunnaita tällä puolen.
— Lännessä … ne ovat ensimmäisiä Urizaran harjuja, Dutumi vuori kaiketikin. Sen takana saamme toivoakseni suojaa yöksi. Pannaanpas hormi toimimaan tehokkaammin: meidän täytyy pysytellä 150-200 metrin korkeudessa.
— On se sentään verraton vehe tuo teidän vehe, — puheli Joe; — ja niin on näet helppo käsitelläkin: hanaa väänsi vaan, niin jo elähti!
— Täälläpä tuntuu oikein hyvältä, — virkkoi Kennedy, pallon noustua ylemmäs, — auringon säteet tuolla alempana heiastelivatkin punaisesta hiekasta niin, että jo alkoi vihaksi pistää.
— Voi mainioita puita! — huudahti Joe. — Luonnollistahan tämä on, mutta kyllä ovat uhkeita! Parikymmentä tuollaista, niin siinähän koko salo!
— Ne ovat baobabpuita, — selitti tohtori Fergusson. — Katsokaas tuossa yksi, jonka tyvi saattaa olla noin 30 metriä ympäri mitaten. Kenties tämän samaisen puun juurella sai surmansa Franskalainen Maizan vuonna 1845, sillä me olemme juuri Deje-la-Mhoran kylän kohdalla, jonne hän oli uskaltanut yksinään. Tämän seudun päällikkö otti hänet kiinni ja sitoi baobabiin, ja siinä tämä julma neekeri vähitellen silpoi häneltä jäsenet, sotalaulujen raikuessa, viilteli sitten hänen kaulaansa, taukosi hetkeksi hiomaan tylsynyttä veistään ja sitten pikemmin nykäisi irti kuin leikkasi onnettomalta pään! Mies parka oli kuudenkolmatta vanha!
— Eikö Franska kostanut mointa julmaa tekoa? — kysyi Kennedy.
— Franska vaati hyvitystä. Zanzibarin sahib teki, mitä suinkin voi, saadakseen murhamiehen käsiinsä, mutta turhaan.
— Minua ei haluttaisi pysähdellä matkan varrella, — arveli Joe. — Olis ihan vissiin viisainta nousta vielä ylemmäs, uskokaa minua, tohtori.
— Kyllä, Joe; sitä suuremmasta syystä, kun Dutumin vuori kohoilee edessämme. Elleivät laskuni petä, niin kuljemme sen yli ennen kello seitsemää illalla.
— Emmekö matkusta öiseen aikaan? — kysyi metsästäjä.
— Emme, mikäli mahdollista on. Varovaisuutta ja valppautta noudattaen, ei siinäkään mitään vaaraa olisi, mutta eihän siinä kyllin, että kulkee Afrikan ylitse; pitäähän sitä nähdäkin.
— Tähän asti ei meillä ole ollut valittamisen syytä, tohtori. Viljavinta ja hedelmällisintä maata koko maailmassa eikä suinkaan mikään korpi ja erämaa. Juttuja laskettelevat ne maantiedon kirjoittajat!
— Älä hätäile Joe; perästä kuuluu.
Puolivälissä seitsemän illalla oli Victoria Dutumin vuoren edessä. Sen yli päästäksensä, täytyi pallon nousta enemmän kuin 900 metrin korkeuteen, ja sitä varten ei tohtorin tarvinnut lisätä lämpöä kuin 18:lla asteella.[18] Olisi sopinut sanoa pallon olevan hänellä käden kääntämissä. Kennedy ilmoitti hänelle, milloin mikin este oli edessä, ja pallo kiiti aivan lähitse vuoren huipun yli.
Kello kahdeksan se laskeutui vuoren toisella rinteellä, joka ei ollut niin jyrkkä. Ankkurit heitettiin gondolista, ja yksi niistä tarttui suunnattoman nopalipuun oksiin. Joe laskihe köyttä myöten alas ja kiinnitti ankkurin suurella huolella. Hänelle viskattiin silkkiset nuoraportaat, ja niitä myöten hän kiipesi kerkeästi ylös jälleen. Pallo pysyi melkein liikkumatta, suojassa kun oli itätuulelta.
Illallinen valmistettiin, ja hyvän loven tekikin eväihin ilmamatkan kiihoittama ruokahalu.
— Minkähän verran lienemme kulkeneet tänään? — kysyi Kennedy, niellen arveluttavan suuria paloja.
Mitattuansa kartaltaan, tohtori huomasi pallon kulkeneen kaksi leveys-astetta eli 220 km.
Päätettiin jakaa yö kolmeen vartioon, niin että yksi erältänsä pitäisi muitten turvallisuudesta huolta. Tohtori otti valvoakseen kello yhdeksästä, Kennedy puoliyöstä ja Joe kello kolmelta aamua.
Ja niinpä Kennedy ja Joe kietoutuivat vaippoihinsa, asettuivat telttaan ja nukkuivat rauhassa sill'aikaa kuin tohtori Fergusson piti vahtia.