"RAHAT TAI HENKI!"
Elämänohjeita esikaupunkilaisille.
Ystävälläni Esa Huttusella on monesta asiasta toisenlainen käsitys kuin minulla, ja sentähden me usein joudumme keskusteluihin, jotka joskus muodostuvat laajaperäisiksi väittelyiksikin. Mutta näissä mielipiteittemme vaihteluissa me aina noudatamme mitä suurinta tyyneyttä, sävyisyyttä ja kohteliaisuutta toistemme suhteen, antaen keskustelun liikkua ja edistyä vain aatteellisella pohjalla. Jos me menisimme mieskohtäisuuksiin, niinkuin useasti näemme tapahtuvan, voisi ystävyytemme piankin kylmetä ja me saattaisimme käydä käsikähmään, josta taas olisi seurauksena, että minä ennen pitkää tulisin kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua. Esa on näet hirmuisen vahva mies.
Yleensä voi sanoa, että Esan kanta suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä on ihanteellisempi kuin minun. Missä minä näen ainoastaan kurjuutta ja turmelusta, joka auttamatta vie perikatoon kansan ja maan, siinä hänen lapsellinen, puhdas sydämensä aina keksii jonkun lohduttavan selityksen, jonkun valopuolen, joka taas sytyttää uutta toivoa minunkin rintaani. Hän ei koskaan hyväksy väkivaltaa, vaikka on niin vahva mies. Ei sotia eikä tappeluita edes itsensä puolustamiseksi.
"Järki-ihmisten kanssa täytyy tulla toimeen järkevällä puheella — aina ja kaikissa vaiheissa", on hänellä tapana sanoa.
Viime kesäkuun alusta, kun Esa muutti asumaan Kolikkoinmäelle, olen kuitenkin ollut siinä uskossa, että hän ennemmin taikka myöhemmin alkaisi horjua vakaumuksessaan. Tahallani olen nyt öiden pimetessä koettanut sekä aineellisten että henkisten nautintojen avulla pidättää häntä luonani kaupungissa niin myöhään kuin suinkin. On näet tullut tiedokseni, että Kolikkoinmäelle ei ole pimeinä iltoina niinkään hyvä mennä yksinäisen vaeltajan, varsinkin jos hänen periaatteensa estävät häntä käyttämästä niitä puolustuskeinoja, joita luonto ja hyvät sepät ovat meille antaneet.
"Eikö siellä ole rauhatonta öiseen aikaan?" kysäsin kerran, kun Esa oli muutamia viikkoja asunut Kolikkoinmäellä.
"Riippuu siitä, mitä rauhattomuudella tarkoitamme. Sinusta se voisi olla kylläkin rauhatonta, minusta ei. Katsoppas, veli, minä lähden aina siitä otaksumasta, että tämä uskonnollinen, heinää tekevä Suomen kansa on kauttaaltaan rauhallista, mutta jos se jonkun mielestä osottaa rauhattomuuden oireita, niin hän joko käsittää asian väärin tahi sitte itse on suorastaan pakottanut toiset rauhattomuuksia tekemään. Ajaa esim. aamupuoleen yötä pari kolme hevoskuormaa enemmän taikka vähemmän päihtyneitä Viipurin herroja portilleni, lyövät oviin ja ikkunoihin, että helisee, parkuvat ja hoilaavat; kova onni näet satutti minut asumaan semmoiseen taloon, jonka entisillä eläjillä oli ollut laajoja tuttavuuksia kaupungissa. Sinä tietysti, jos sinut sillä tavalla herätettäisiin makeimmasta unestasi, hyökkäisit ase kädessä ulos heidän kimppuunsa. Siihen tulisi naapureita ja paraimmassa tapauksessa poliisejakin. Rauhattomuus olisi valmis, vai mitä arvelet?"
"Niinpä kyllä saattaisi käydä."
"Jaa, sen arvasinkin. Menisi tunti tai kaksi, ennenkuin uudestaan saisit kiini unen päästä. Sitte tulisivat poliisitutkinnot, oikeusjutut y.m. ikävyydet, joihin menettäisit monta vakaista työpäivää. Minä sensijaan suoriun asiasta vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Ensinnäkin pukeudun huolellisesti, sillä se tekee aina hyvän vaikutuksen tuntemattomiin. Sinä kaiketi tekisit rynnäkön alusvaatteissasi?"
"Hyvin luultavaa. Mutta mihinkä toimiin sitte ryhdyt?"
"Sitte menen kohteliaasti heidän puheilleen ja pakisen seuraavaan tapaan: Herrat ovat nähtävästi tulleet tänne tarkastamaan työväen asunto-oloja, ja se onkin paikallaan. Eikö näin yöllä? Elkää turhaan peitelkö asiaanne! Enhän minä tahdo mitään salata. Olen päinvastoin vointini mukaan altis avustamaan teitä kaikessa, mikä tulee yhteiseksi hyväksi. Voin kyllä ymmärtää, että nykyisenä vaarallisena aikana herrat eivät ehdi toimittaa kaikkia tarkastuksia päiväseen aikaan; sentähden kunnioitan hartauttanne peljättävän koleravaaran torjumisessa. Minä en ole niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa itsensäuhraavalle velvollisuuden tunnolle. Niin, mutta mitäs pitkistä puheista! Etupäässä herrat kai haluavat tarkastaa ulkohuoneitamme täällä pihan perällä. Ehkä suvaitsette myös ottaa näytteitä baktereoloogista tutkimusta varten, vaikka minun tietääkseni ei ainakaan meidän perheessä ole ollut arveluttavampia vatsataudin kohtauksia. Käykää vaan pihaan, olkaa hyvät; minä otan ja sytytän lyhdyn. — Usein ovat herrat kääntäneet hevosensa ja lähteneet ajamaan tiehensä jo ennenkuin olen päässyt tämän esitelmäni loppuun asti. Kertaakaan ei ole tapahtunut, että kukaan olisi jäänyt odottamaan minun tulevan lyhdyn kanssa. Siinä näet, että röyhkeyden ja väkivallan käyttäminen tämmöisissä tilaisuuksissa ei ainoastaan ole tarpeetonta, vaan epäedullistakin sille, joka rakastaa rauhaa ja tahtoo välttää rauhattomuutta. Nyt viime aikoina on minun ainoastaan harvoina öinä enää tarvinnut tämän asian tähden nousta vuoteeltani, ja toivoakseni nuo käynnit vähitellen kokonaan loppuvat."
Otin sitte puheeksi sen seikan, kuinka hän iltasin pääsee sivu kaikista niistä juomarijoukoista, joita sanotaan vilisevän Kolikkoinmäen tien varsilla.
"Tavallisesti ne eivät tee mitään sille, joka ei heitä häiritse moittivilla tai säälivillä silmäyksillä tahi nenännyrpistyksillä. Kerran kumminkin — se oli juhannusyönä — näytti asema mäkirinteessä niin uhkaavalta, että minun täytyi turvautua erityiseen sotajuoneen. Heittäysin näet minäkin päihtyneeksi, karjuin ja hoipertelin pahemmin kuin kukaan heistä — ja katso, kunnioituksella he väistyivät syrjään kahden puolen tietä. Vielä jonkun aikaa minun mentyäni he olivat äänettöminä pelkästä kateudesta, kuten minulla on syytä luulla."
Täytyy myöntää, että Esa uskollisesti, vaikka ei siltä yksipuolisesti, sovittaa käytäntöön periaatteensa. Semmoinen on oikea aatteen mies. Ja hänen uskollisuutensa on tähän saakka aina tullut palkituksi.
Viimein olen minäkin ruvennut luottamaan Esan periaatteeseen siinä määrässä, että muutamana pimeänä iltana uskalsin lähteä yksin ja aseettomana hänen luokseen Kolikkoinmäelle. Kun en tarkoin tuntenut tietä ja omissa ajatuksissani astuin, tapasin pian itseni harhailemasta milloin kivikkorinteillä, milloin taas vesiperäisissä vesakoissa, enkä oikein tiennyt, mitä suuntaa oli mentävä. Jo jonkun aikaa olin ollut kuulevinani hiljaisia askeleita lähettyvillä, ikäänkuin minua seurattaisiin. Mutta oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Aloin jo lohduttaa itseäni sillä, että mielikuvitus se vaan lyö leikkiä kanssani, kun yht'äkkiä kuuluu käheä kuiskaus milt'ei korvani juuresta:
"Ken se on?"
Kylmä väre valahti läpi ruumiini. Käännyin katsomaan sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näin kaksi miehen haahmoa muutaman askeleen päässä pensaikossa. Ennenkuin ehdin mitään vastata, oli jo toinen kauluksessani.
"Rahat tänne, olipa paljon taikka vähän!" sähisi äskeinen käheä ääni.
"Kerjääminen on tässä kaupungissa kielletty, kuuleppas", ärjäsin minä ja tavotin portin avainta taskustani. Mutta sitä ei ollutkaan. Minähän olin päättänyt turvautua Esan periaatteeseen, vaikka en sitä heti muistanut. Nyt se kuitenkin täytyi tehdä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Jos olisi ollut portin avain tai puukko muassani, olisin vielä tämän kerran seurannut omia periaatteitani. Sillä tässä oli melkein liian vakava kysymys alottelijalle. Esalla luultavasti olisi ollut suurikin nautinto näin oivallisesta tilaisuudesta, mutta minä olisin suonut saavani alkaa uuden uran vähemmän vaarallisissa oloissa. Sitte tottuneempana ja harjaantuneempana olisi kyllä saanut tämmöinenkin tulla.
Kaikissa tapauksissa hämmästytti rohkea esiintymiseni miestä senverran, että hän irrotti kätensä kauluksestani ja meni toverinsa luokse. Kuulin heidän kuiskailevan keskenään hetkisen, sitte toinen yskähti pari kertaa kulkkunsa selvittämiseksi, astui eteeni ja sanoi jotenkin päättävällä äänellä:
"Rahasiko annat vai henkesi?"
Järki-ihmisten kanssa tulee toimeen järkevällä puheella — se oli Esan opetus, ja sitä piti minun nyt ruveta koettelemaan, vaikka itsekin huomasin, että se minulta kävi kömpelösti.
"Panehan nyt tupakka aluksi!" sanoin ja ojensin rosvolle paperossin. Vaistomaisesti tarttui hän siihen, mutta samassa ikäänkuin havahti ja viskasi sen metsään. Toinen mies myös läheni arveluttavan likelle.
"Vai sinun tupakoitasi tässä! Rahat taikka henki!"
"Niinkuin itsekin voitte käsittää, en mielelläni luopuisi kumpasestakaan", vastasin. "Rahani olen saanut raskaalla työllä, ja henkeni on myös minulle kallis. Eikä ainoastaan itselleni, vaan myös omaisilleni. Sitäpaitsi ei esittämänne vaihtoehto ole täysin johdonmukainen eikä tarkka. Teille nimittäin ei ole yhdentekevä, annanko rahani taikka annanko henkeni, sillä jos voisin antaa henkeni ja pitää rahat, niin teillä ei olisi mitään hyötyä siitä, jos ottaisittekin henkeni. Ei myöskään minulle ole samantekevä, luovunko hengestäni vai luovunko rahoistani. Tietysti minä paljoa ennemmin pitäisin henkeni kuin ne pari markkaa rahaa, mitä minulla on. Mutta asianlaita on oikeastaan niin, että jos te kerran otatte minulta hengen, niin te myös viette rahat; taikka minun kannaltani katsoen: jos minä kerran menetän henkeni, niin menevät minulta myös rahat. Te olette esittäneet asian siinä valossa kuin olisi kysymyksessä toinen taikka toinen: rahat taikka henki, vaikka tässä epäilemättä on kysymys molemmista, jos nimittäin minä en suostuisi hyvällä antamaan rahojani. Pyydän teitä huomauttaa tästä ajatusvirheestä, sillä voitte vastedeskin tulla tekemään samansuuntaisia ehdotuksia."
"Onko se hullu, vai luuleeko se meitä hulluiksi?" kuulin miesten kyselevän toisiltaan.
"Elä mökise siinä, panet pään sekasin meiltäkin…" keskeytti vihdoin toinen heistä minun selitykseni.
"Asia on päivän selvä. Ehkä kumminkin vielä suuremman selvyyden saavuttamiseksi otamme pienen esimerkin —"
"Me otamme sulta rahat ja kellon. Joutuun tänne! Koko yön tässä seisotat lörpötyksilläsi."
"Tarkoitukseni ei ollut häiritä teitä elinkeinonne harjottamisessa eikä riistää teiltä kylläkin kallista aikaanne. Tahdoin vain huomauttaa pienestä epäjohdonmukaisuudesta alkuperäisessä vaatimuksessanne, joka —"
"Kuule, mikä sinä oikein olet, hullu vai viisas? Tiedätkö edes nimestäsi?"
"Tiedän kyllä, ja jos ette katso sopimattomaksi, voin sen sanoa teillekin. Minä olen Kaapro Jääskeläinen."
"Oikeinko totta! Olisit heti sanonut, niin tässä olisi päästy hyvin vähillä puheilla. Milloinka sinunlaisellasi miehellä on ollut rahaa asiaksi asti — mokomallakin kirjailijalla! Ja tappaa sinua taas ei viitsi. Mutta ethän pane meitä lehteen?"
"En toki. Voisitte kumminkin palkita minulle tämän ajanhukan, opastamalla minut ystäväni Esa Huttusen asunnolle. Olen tainnut kävellä vähä harhaan, kun en ole monasti liikkunut täälläpäin."
Miehet tekivät työtä käskettyä ja veivät minut aivan lähelle Esan kotia. Sitte puikkivat metsään taas. Oli kuin olikin Esalla oikein siinä, että tämä kansa on pohjaltaan rauhallista. Ei meistä ole rosvoiksi.
Nyt kun kesä jo kallistuu syksyn puoleen ja yöt arveluttavasti pimenevät, olen tahtonut piirtää nämä rivit opiksi ja ojennukseksi niille, jotka asuvat rauhattomissa esikaupungeissamme. Ja miks'ei myös muille, jotka sattuvat semmoisiin tilaisuuksiin kuin ne, mistä Esa Huttunen ja minä olemme niin kunnialla selvinneet.