LUKKARI VIISAUTTA…
Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta — ja nii se vähitelle tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö rippikouluu immeiset sano, että:
— Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.
Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että:
— Mitteepäs vaekeutta siinä olj, ku minä voan veisata köllistin ja se tirehtyör Enkel polok jalakoo ja nyökäytti peätää.
Ja niin se ennustus, että se poeka lukkarina kuoloo, alako ruveta totteutumistaa koht käymää. Jo hetj ensaluks vanaha lukkarj otti sen apulaeseksee — ja voehaa toas apulaesesta vakinaenennii tulla, etennii semmoesesta, jolla on haluva. Sitä haluva ei tältä poejjalta puuttunna, eikä se yksistää lukkarj-intoo ollunna, voan lisäks se vielä käv suorittamassa rokkoherran ja jonniimoese välskärin kurssit, siihe aekaa ku ei leäkäriä ollunna ku pitkii matkae peässä. Sitte se vielä rovastin kouluherrae kansa luk ruotinkieltä ja varmentel kirjutus- ja rätink-taetoosa, niin että se muutaman vuen kulluissa kohos iha tieto- ja taetoniekaks — melekei jo ajo vanaha lukkarin eille. Ja semmoesiks seikat vähitelle setviinty, että tuski mittää kauppakirjoo ja asjapaperia pittäässä tehtii, joita tekemässä ei oes nuorj lukkarj ollunna, saepa riijjuu- eli kosimakirjojakkii valamistoo, ku kirjutustaetosia olj hyvin harvassa. Näen se kaekkii pitopaekkoe kututtii, ja ku se olj hauskaluontone ja vippaskonstiloehe taepuva, olj se aenakii heäpaekoessa ja ratulissa eli kuuliaesissa iha välttämätön vieras. Ja lysti se pist pystyy, tuljpa sitte vieraaks tae asjalle. Niinipä se hetj sissää astuttuvvaa usseinnii arvuutti, että:
— Mikäs se on, joka talavella on selässä ja kesällä mahassa?
Ja ku sitä ei osattu arvata, se ite selitti, että:
— Se on lukkarin — turkki, se ku kesällä on viinan panttina ja talavella toas piettävänä.
Mut vaekkei arvuutusta arvattu, ymmärrettii kuetennii, että nyt on tarjottava ryyppy — ja se tarjottiinnii. Ku kylä olj oekee mieluene, otettii ryyppyjä usseempijjae, ja vällii sattu niin, että nuorj lukkarj rupes rahille selällee, panj silimäsä kiin ja sano, että:
— Immeiset hoastaa, että kukko laulaissaa pittää silimäsä kiin, ku se ossoo virtesä ulukoo. Kukon täytyy kuetennii seista laulaissaa. Mut minä pojotan olla selällän ja vaekka onnii silimän kiin, niin ossoon sitä veisata minnäe.
Ja ku se veisata köllist, niin heikommat sae tuketa korvasa. Rehellisyys voatii kuetennii sanomaa, että tätä tapahtu aeka harvon. Mittee toas sekä virka- että muehe toemituste täyttämissee tulloo, niin ne kaekki tapahtu reilust ja potillee. Jos sitte niihe vippaskonstii vuoks oes moettimista ollunna, niin ku miehestä muuten tykättii, ummistettii niille silimät. Ite rovastikkii, vaekka olj jo ikämies, soatto nuore lukkari kepposille nauroo iha mahasa täyvveltä, niinku tek sillonnii, ku ite joutu vippaskonstin allaeseks.
Se tapahtu muutamana kesäpäevänä, jollonka rovast olj tullunna kottii ripitysmatkaltaa. Samalla sattu nuorj lukkarj tulemaa Pappilaa. Tälle rupes rovast hetj kertomaa, että:
— Tällä matkalla minä saen nähä merkillise luonnon oekun eli ihimee.
— No, minkälaese —?
— Minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota.
— Mikäs ihme taekka luonnon oekku tuo on? Onhaa tuolla teijjä renk-Matillae, joka tuolla pellolla kyntää, kaks peukalota.
— No, mitenkäs se voe olla mahollista, etten minä ou sitä huohmanna, vaekka Matti on meillä ollunna monta vuotta? Ei, kyllä se on nyt hetj soatava seleville.
Ja rovast aukas ikkuna ja hoehki Mattija tulemaa sissää. Mut se Matti olj huonokuulone, eikä sattunna kartanolle päe kahtomaa, että oes viittiloemise älynnä. Rovast olj nii kovast asjaan innostunna, että peätti lähtee kynnöspellolle kahtomaa ja tahto nuore lukkari tulemaa matkassaa. Siinä ku kaksissa miehi mäntii Matin luo, tuns rovast olovasa väsyksissä matkastaa. Mut ku kerra tulj lähetyks, niin — akka tieltä keäntyköö.
Matti käskettii sitte pyssäyttämmää hevosesa ja rovast sano, että:
— Tuo nuorj lukkarj ties kertoo, että Matilla on kaks peukalota. Onkos se totta?
Ja Matti kahto vakavast rovastii, nost ensin toese ja sitte toese kätesä ja vastas, että:
— Tottahaa se on. Tässä käessä on yks ja tässä toesessa toene peukalo.
Rovast roapas korvallistaa ja tuummas, että:
— Kas ku multa unohtu sanomata, että minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota yhessä ja samassa käessä. Mut mitteepäs tuosta. Saehaa siinä toas nuorj lukkarj viisauttaa näyttee…
Ja hörönauruva nauramalla läks rovast pihhaa nuore lukkari kansa astumaa ja Matti alako kyntämistää jatkoo.