VIRKAURALLA.
Kun viimeinenkin penni oli käytetty isän muiston kunnioittamiseen, saattoi hyvällä omallatunnolla antautua virkauralle. Sisarten miehet olivat jo vuosia sitten kohonneet arvokkaiksi lain ja oikeuden valvojiksi. Yksi niistä palveli läänin keskusvirastossa ja hänen suosituksellaan ja vastuullaan pääsi Metkakin sinne ylimääräiseksi. Hän oli nyt isän toivon mukaan virkamies ja kynä rapisi kuten muillakin herroilla. Virkaan astuessa oli pitänyt antaa lupaus, ettei enää vietä hautajaisia. Mutta lupaus ei ollut niinkään helppo täyttää. Ylimääräiselläkin oli jonkun verran palkkaa. Niinpä joka kerta, kun rahat helähtivät kukkarossa, muistui mieleen isä-vainaja, ja illan hämärtäessä, joka on surun suotuisin hetki, veti vastustamaton voima jonnekin "rohtolaan". Siellä meni usein koko yö, ja lankomies sai pitkään odotella tärkeitten asiapaperiensa puhtaaksi kirjoittajaa.
Viipyminen meni alussa ruumiillisen sairauden syynä, mutta kun näitä sairauspäiviä alkoi tulla useita viikossa, täytyi lankomiehen ruveta ajattelemaan sukulaiselleen terveellisempää virkaa ja asumapaikkaa. Sellainen sattuikin ilmestymään, ja niinpä muutamana päivänä saatiin lukea virallisesti, että ylimääräinen kopisti herra Klaus Klemens j.n.e on määrätty apulaisnimismieheksi K:n nimismiespiiriin. Tuo piiri oli tosin läänin itäisimmässä kolkassa, mutta vähätpä siitä. Tuttavat toivottivat onnea uuteen virkaan ja lankomies lainasi matkarahat aivan pyytämättä.
Tämä oli Metkan elämässä merkkipäivä, jota ei sopinut sivuuttaa aivan kuivin suin. Hän kutsui kokoon ystävät ja piti heille niin hyvät lähtiäiset kuin matkarahat suinkin sallivat. Loppuhan niistä tuli, mutta onneksi sattui lähtiäispitoihin entinen hauska koulutoveri Tupakainen, joka eleli varakkaana maanviljelijänä syrjäisessä Tuikkuniemen hovissa. Tämä ystävä lainasi Metkalle matkarahat, vieläpä runsaalla mitalla.
Nyt hän oli valmis matkustamaan piiriinsä. Lainattuun susiturkkiin kääriytyneenä hän ajoi mahtavan virkamiehen tapaan. Kansan miehenä hän kumminkin esiintyi majataloissa. Suvaitsipa pakkas- ja piiskaryyppyjä ottaessaan tarjota majatalon isännillekin, joten heille jäi mieluinen muisto herra nimismiehestä.
Yhtä kyytiväliä ennen matkan päämäärää oli suurehko kirkonkylä. Täälläkin hän tapasi pari kolme entistä koulutoveria, vieläpä virkaveljensäkin, naapuripiirin nimismiehen apulaisen. Tämäkin oli sijoitettu tänne terveellisemmille seuduille. Näin onnellista yhtymistä ei voinut jättää käden puristukseen, vaan oli vahvistettava iloisella illanvietolla. Ystävien seura lämmitti niin, että Metka jätti vähäksi aikaa susiturkkinsa sen majatalon isännän huostaan, jossa oli iloja vietetty.
Nyt hän matkusti esimiehensä luokse saamaan toiminta-ohjeita. Sieltä annettiin pitkä verorästiluettelo, joten sai heti kohta tutustua piirin kaikkiin kolkkiin. Metka ymmärsi, ettei häntä näillä matkoilla oteta vastaan avosylin. Täytyi siis valita joko korskea ryöstöherran ryhti taikka olla tavallisena ihmisenä ja pyrkiä ystäväksi. Metka valitsi jälkimäisen. Hän otti osaa heidän huoliinsa, mutta kun ei voinut auttaa velkojen ahdistamia rahalla, niin hän esitteli, että jos saataisiin "naukku" murheeseen. Sekin auttoi. Synkät kasvot muuttuivat iloisiksi, ja moni, joka oli vapissut herran taloon tullessa, syleili häntä erotessa parhaana ystävänä. Niin mukautuvaa herraa ei oltu nähty miesmuistiin.
Maine kulki edeltä, ja usein sattui, että tavallisesti peljättyä ryöstöherraa pyydettiin poikkeamaan talossa ja tarjottiin mitä parasta löytyi. Asukkaista tuntui tämän jälkeen paljoa turvallisemmalta. Nyt ei herra hätyyttele ainakaan syyttömästi. Ehkäpä puolustaakin sellaisessa asiassa, kun heiltä syyttömästi peritään.
Hän oli vähässä ajassa saavuttanut ainakin velkaisten suosion. Mutta ei ole vielä koskaan elänyt ihmistä, joka voisi olla kaikkien mieliksi. Aina löytyy tyytymättömiä. Niinpä, kun hän matkan vaivoista väsyneenä lepäili ja hoiteli terveyttään, tuli tuon tuostaan asiamies kyselemään onko hänen saamisensa käyty perimässä. Jos ei ollut peritty, alkoivat rohkeimmat laususkella korvin kuullen moitteitaan.
Kaikista kiusallisin oli eräs vekselikauppias, vaikka Metka oli matkoillaan juonut hänenkin kanssaan veljenmaljat. Sillä oli perimisiä joka ilman suunnalla ja jos ne vähänkin viivähtivät, niin uhkaili tehdä valituksen. Muutaman kerran se oli erityisesti kärsäyksissä, niin ettei Metka malttanut kuunnella aivan äänettömänä, vaan virkkoi:
— Älähän tuossa joutavata jurise, kyllä minä käyn perimässä.
— Se ei ole joutavata, koveni mies. Minun saamiseni hukkuu sinne, jos ei peritä kiireelle… Miksi et kirjoittanut siltäkin Pekka Kanasen leskeltä, vaikka olit käynyt talossa?
— Kävinköhän minä, arveli Metka.
— Ei se edes muistakaan. Olit käynyt ja kysynyt, että onko se
Pekka-vainaja kotona.
— Ky… kyllä minä nyt muistan, myönnytti Metka. Kävinhän minä, mutta se ei ollut kotona.
Nyt jo vekselimies kiivastui.
— No etkö sinä… humalaisenakin älyä, ettei kuollut ole kotona, vaikka kävisit kymmenen kertaa kysymässä.
— Niin… niinhän se taitaa olla, myönteli Metka. Ky… kyllä minä nyt ensi matkalla perustelen sen asian tarkemmin.
— Se on tehtävä kiireelle, muuten haihdut virastasi, uhkaili mies ja meni vihoissaan tiehensä.
Metka jäi yksikseen ja tuumaili:
— Raaka ja sivistymätön mies tuokin. Köyhältä leskeltä pitäisi ryöstää ainoat lehmät, vaikka Pekka-vainaja kuuluu velan maksaneen.
Hänen hyvänsuopaista sydäntään painosti ihmisten säälimättömyys ja ahneus. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Olihan sielläkin vastuksensa, nuo säännölliset virastotunnit. Mutta seuratoverit olivat toista lajia, eikä ollut puutetta illanviettopaikoista. Täällä ne etsivät, menipä mihin hyvänsä.
Kun tulisi taas se kesä.