I.
Ilta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa venäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän leiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.
Kaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui avara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari. Toinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.
Kuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät löytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja sen asukkaita.
Tottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen uskollinen seuraajansa Feodor.
"No, mitäs nyt teemme?" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. "Täällä ei ole muuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!"
"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on seurata teitä."
"Olet kelpo poika", virkkoi luutnantti. "Hullupa olisinkin, ell'en ottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen, jonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini."
Samassa löysivät he polun, joka vei yhä syvemmälle metsään.
"St… minä kuulen askelia!" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan taa. "Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!"
Ivanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän eteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin tarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski luutnantti tuluksia.
"Ha, ha, ha nainen!… Kuka olet ja mistä tulet."
"Elkää tehkö minulle mitään pahaa…"
"Pääset vapaaksi, jos vastaat rehellisesti kysymyksiimme. Kuka olet?"
"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni pakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista olemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen. Läksin nyt etsimään häntä."
"Vai niin. Ketkä ovat kumppalisi?"
"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta…"
Kivi putosi luutnantin sydämmeltä.
"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?"
"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis — hänen tyttärensä."
"Hyvä, mene tiehesi!"
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.
"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin tuli!"
* * * * *
Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.
Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan vyöhönsä pistoolit.
Pimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän keskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa pistooli kädessä.
Pian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen palvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä tarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.