MERENKULKIJAT.
Ihmisyyttä, kytkettyä alkuyöhön, maahan mustaan, kauan kalvoi poltto, kaiho, kauan vartoi vapahdustaan.
Niinpä unten ulapalle, yöhön, outoin tähtein alle lähti hento haavehaaksi, tutut rannat jätti taaksi!
Halki hyrskyin hämärtyväin unipurren merimiehet viiltää merta viitatonta…. Kesken tummaa tietään monta vaipuu alle aaltoin syväin.
Hyrsky, usva venhon eessä, humu tuulen yksinäinen, valkamana jänkä jäinen uran uuden uuttajilla. Saatto suuri vanaveessä, laivat, lautat lainehilla, riemulaulu helkkyväinen, kukkaissaaret, päivän manner lempeä ja leutosäinen!
Kimmeltää jo kauniit kaaret alkuöisen heimon yli, laupiaamp' on luonnon syli, kukkaa täynnä kukkaissaaret.
Rakentaapi kansa majan kurkihirren armaan alle, huutaa merenkulkijalle pirtistänsä lämpimästä:
Aika laata etsinnästä, nääthän, elo ennättää, säily, säästä, tänne jää, tielle uuvut, ennenkuin sun untes kevätpuu käy lehtiin!
Mik' ol' unta, se jo tehtiin, hyvä löyttiin, kaunis nähtiin, tässä matkan määränpää, säily, säästä, tänne jää, sato vaivastasi niitä!
Sankar satusaarten vastaa:
Ei se riitä, ei se riitä! Valkamassa unten haaksi väsyy, vettyy, maatuu maaksi. Katsoin, katsoin liian kauan kauneuden ylhään soihtuun, vaivuin ulappojen loihtuun.
Sydämessä uhripalot mielikuvain kieltää rannan rauhan merenkulkijalta. Siintää siniyöstä valot, virvat kaukorantamalta…. Laulaa tuuli aavan meren, haastaa halu, sylke veren maasta yhä ylhemmästä, työstä tekemättömästä!
Jälleen pursi ylväs yöpyy aukeoille aavemmille, kokka uljas usvaan viiltyy. Kajo kaukorannan syöpyy syvään rintaan yksinäiseen, rauhatonna sykkiväiseen. Sydän hehkuu, palaa, hiiltyy…. Aalto monet alleen sulkee. Ijät sama kaipuu kulkee sankarilta sankarille. Tunto tuon ei koskaan totu valmiiseen, pois tunkee uuteen katse, tuntemattomuuteen….
Rauhan laaksot, helpot hetket muille säästää rohkee rotu, itselleen vain kauniin surman, vaahtopäisen vaaran hurman, levottomat löytöretket.
Ijän kaiken ulapalla haavehaaksi tietä piirtää. Joka voitto, muille löytty etäämmäksi määrän siirtää.