VII.
On kaukana tyyneys lääkärin, kun käypi hän tunneillansa. Hän lääkkehet laativi kiireimmin, pois saadaksi sairahansa. Mut saatua sairaat luotaan pois, kuin juhlahan joutua kiire ois, hän metsikön polkua kulkee. Ja kuvan niin kaunihin, armaimman, kuin liljan lehtyen solkevan, joka hetki hän mieleensä sulkee.
Kuin koulukas kulkee haaveissaan hän vihreän lehdon kautta. Ei näe, ei kuule hän lintujakaan sen armahan haaveen tautta. Niin sykkivän hellänä hiljakseen kesäkartanon oven hän avaa, ja sairas, mi unosen uutimeen on vaipunut valkovuoteeseen, hänen tullessa silmänsä avaa.
Hänen valtaa rohkeus riemuinen, olo on niin turvasan suloinen ja lämpöä suonet tykkii. Mut lääkäri lämmöstä herpoaa, tytön huulia huulilla koskettaa, ja sydämet sykkii, sykkii…
"Mitä kuuluu nyt?"
"Hyvä olla on," hymyn vienona neitonen vastaa, ja sätehenä kevähisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Mut äiti kertovi riemukseen tytön ulkona rannalla astelleen, kunis tultua väsymyslumeen hän raitisna vaipui uneen.
Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen ja hellästi koittavi suonta, niin umpehen painaa hiljalleen sulo neitonen silmän luonta.
VIII.
Pian kertoi ja kuunteli kummakseen koko kaupunki tarinat uudet. Joka seikkahan asti tarkalleen sai ilmi se salaisuudet!
Oli töllistä laidalta kaupungin soman neitosen lempensä pauloihin näet lääkäri luoksensa vienyt. Oli tainnut se ensiksi sairastaa, mut lääkäri sairaan terveeksi saa — ja terve se kaiketi lie nyt.
Kun neitonen kuontui jalkeilleen, sen kihlasi lääkäri nuori, piti vihkimäjuhlan hiljakseen, häämatkalle sitten suori.
Italian tuulessa voimistuu kai kaunotar, kaiketi tuulettuu myös töllin tuoksukin siitä. Tätä kuullessa — kun vain kuololta voi puoskari vallata kultansa — tytöt terveet häntä ei kiitä.