XI.
Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä yllättänyt.
Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla, osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa. Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.
Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi tarkastamassa tuvan.
* * * * *
No niin.
Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije. Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.
"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika ötäkkää se luku-meno… siellä koulussa…"
"Häh?" heräsi poikakin ja tenäsi:
"Niinkö tässä rippikoulussako?"
"Ka…"
Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja tiedusti:
"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?… Jotta rippikoulussako?"
"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.
Ryypättiin. Alettiin jo juopua.
"Tää on niin pirun lystiä!" arveli jo poika, jatkaen:
"On… o-on kuin soutaisi veneellä ri… ip… rippikoulusta pois taivaan i… ki… iloon!"
Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin puhuja:
"Ihanaa ja… Ja mutta se Johannes oli… se oli hyvä mies sillä se…"
"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko
Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:
"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti… ka… asetti tään
maanviljelyksen ja ka-ar…"
Nikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:
"… tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja… asetti…"
Hän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:
"… asetti sen se- … eura… seurakunnallisuuden ja rippikoulun kannalle…"
Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.
* * * * *
Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä löytäneet, ei isä, ei liioin poika.
Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja… tiesherra sukulaisiakin.
"Ku- … uka sinä olet?" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.
Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta vuorostaan tenäsi:
"Entäs si- … i- … sinä?"
"Si- … i- … ka- … Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:
"He- … eik- … heik- … Heikkikö Sikasen?"
"Ni- … iin!"
Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on ja heiluen ilmoitti:
"Ja minä o- … ol- … olen pojan i- … is- … isä!"
Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään…
Johonkin… vaikka minne! Hei vain!
"Hih!" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.
"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa hoilaten aivan tolkutonta:
"Ja me sitä ollaan reiluja poikia…
Ja reiluja… rei— ei- … reiluja poikia!"
Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja, johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.
* * * * *
Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.
Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.
"Tuosta… su- … uoraan!" rynnisti hän umpimähkään.
"U- … suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä suoraa ja…
Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle, pehmeälle sammalikolle.
"Tää on niin su- … uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada siitä jotenkin kiini.
Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.
Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.
"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.
Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa koholla. Hih!
* * * * *
Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän se niin äkkiä säikähti.
Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi kuin pölkky.
"Ka!… Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:
"Ka!… Tässähän ne nyt ovat!"
Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen kuitenkaan koskisi ja siksipä he…
Niin… Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.
Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:
"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!"
Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin Moilanen jo aivan empimättä:
"Mitäs siinä!… Riisutaan vain housut pois ja…"
Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen liehakka päässä.
"Lämmin iltahan nyt on", selitti vielä Moilanen.
Riettaat!
Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten kotiinsa.
Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.
Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.
XII.
Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.
Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli toinen asia sotkeutunut.
Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan rotukarjaa.
Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.
"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:
"Tää on alkuaan sen entisen… sen Liperin rovastin härän… sen Jehun peruja!"
Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.
"No?… Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian edullisuutta tolkuttaen:
"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin… Tottapahan se on silloin tavara hintansa väärti!"
Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu härkä.
Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen paras karjakanta.
* * * * *
Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin. Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.
No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:
Ja silloin sitä alkoi Liisalta tulla:
"Leskinen!… Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!…"
Aivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle, vannoen:
"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"
"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:
"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"
Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:
"Niin jotta niin on asia… Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!… Eh, Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen pahuudesta aivan ilkkuen:
"Niin… niin!… Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa tiukka mies!"
Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi, että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin toistaiseksi hätävarana.
* * * * *
Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.
Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.
Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.
"Pekka!… Pekka hoi!"
Heräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:
"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä… välttämättömiä?… Ka niitä housuja?"
"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.
"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja kummeksi:
"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!"
"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:
"No nuo paholaisen peijuonit!… Niin jotta jokohan nuo veivät housut myötä-möisin!"
Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei siitä riittänyt pitkälle.
"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi ukko taas harmitteluansa.
* * * * *
Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.
"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.
Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.
"Ka… Eihän tämä mitä kristillistä… mutta. Niin jotta mikäpäs tässä enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.
Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:
"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!… Niin jotta kenen paholaisen ilvettä tää peli pitää olla!"
Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas ihmetteli ukko, toistellen:
"Kenen… kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"
Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän paheksui:
"Ka… Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".
"No on hylkyjä!… On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi ei siis ollut kiusaa kulkijoista.
* * * * *
Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija. Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.
Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.
"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.
"Emme me teitä syö!"
Mutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.
"Paholaiset!… Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko.
Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:
"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!… Niin jotta elkää joutavia pelätkö!"
Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:
"Juuttaat… Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon alle alistuen arveli hän:
"Ka… Minkäpäs sille silloin enää osaa!… Jos nimittäin poliisikomentoon asti asia pääsee!"
Hän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:
"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta ruununhousut!"
Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:
"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se niikseen rupeaa!… Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"