XIII.
Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja palaamisella.
Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia, jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia. Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.
"Paholaiset!… Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti ukko jo huomionsa.
"Ka… mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!… Virastansahan sen on senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.
Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.
"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.
* * * * *
Yö joutui.
Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki, Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.
"On tää toki ihana ilta!" arveli ukko siinä kyykyllänsä.
"Ka-a… Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!…"
Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo ihan suli:
"Niin jotta käkikö sinä sanoit?… Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.
"Ka-a!" myönteli poika.
Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain raittiilta. Ja…
Niin… Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa käkeä, ja…
Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä vihitty vaimo. Mieli heltyi.
"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!" arveli hän siinä.
Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt, värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä edes jotain vähäistä lämpöä hakien.
"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan. Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.
* * * * *
Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.
"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?"
Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se ajatusmeno lähti alkuun.
"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!"
Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen, pelastaman Kaisaansa ja…
"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.
"Ryypityksi ja…"
Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että välttämättömät oli poissa.
Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:
"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin tehdä koko tään!"
Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti jotain ja ihmetteli Pekalle:
"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite on jaloilta solahtanut… kun se on vilu!"
Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.
"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä… Se joka tään pelin piti?"
Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:
"Kehno kun minä en saa siitä selvää."
Siitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.
"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä", ihmetteli hän.
"Niin jotta…"
Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.
* * * * *
Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä takaa-ajavista poliiseista arveli:
"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"
Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä. Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.
Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja…
"Voi!… Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.
Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia. Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!
"Kehnon vietävät!"
Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!
"En heitä jo paremmin sano!"
Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.
* * * * *
Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.
Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:
Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista, liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei ollut suolaksikaan totta.
"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa hän nyt siitä kehui:
"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!… Joista omat Vuonislahden miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"
Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:
"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!…"
Minusta joka… Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."
Hän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.
"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa polvella heiluttaen.
"Ka… Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin…" tapaili Kaisa ollen aivan sekasin.
Niin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.
Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä
Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.
Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.
Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin, paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.
"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!… Kunhan minä vaan ennätän päästää luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.
Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.
Sokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.