XI

Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan luonnollisesti.

Oli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun Pirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina huuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi vaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso Luikurisen akkaan.

Siitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta vaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä kerkesivät.

Ja sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui paikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen kahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua, mutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja hyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan nuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti toimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja silmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan rytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten ränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:

"Prtuu!… Tappelevatko ne nämä akat?"

Hän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi hiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:

"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastioita?"

Vastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:

"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja."

Kun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle, otti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:

"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä… jo joutaa rytkyläiselle!"

Akat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:

"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi."

Suso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet paljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi pois paitansa.

Rytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:

"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat tälliä laulavat!"

Se lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää yhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta auttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa möskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.

Tappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä eniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös nyhtämässä, uhkasi hän:

"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen selkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!"

* * * * *

Turusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan halunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin akka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen, että se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin pirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:

"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää panna nimeksi ihan Pellervo."

Eukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä uskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli ajateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.

Kun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta tietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei siellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut etutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo varovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:

"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?"

Kaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja kumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan papin silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden vastaten:

"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa… paitsi sitte hiehot ja vasikat!"

Pappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän kohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:

"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota… pitää lähteä tästä korjaamaan."

Syntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin lukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa sen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:

"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona… Siitä se johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!"

Nyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti toi lapsen ja pappi kysyi:

"Entäs ne kummit?… Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit, jotka holhoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä."

Turusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:

"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen emäntä… Tule tänne Suso!"

Suso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa.
Nopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:

"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi… Ja eikö tuo se jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle miesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen… Tule Pirhosen Liisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!"

Mutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan.
Suso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:

"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!"

Jumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson syliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:

"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän lapsen osaksi sitä tavaraa…"

Hän pyyhki hien otsaltansa.

Pirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoi
Jumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus.
Turunen kehotti:

"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan… Niin jotta ala sinäkin
Liisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!"

Lapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki. Turusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään kiekauttaen:

"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!"

Syntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen, nähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:

"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä…"

Tämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen.
Turunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:

"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!"

Mutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa, selittäen:

"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja pitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa."

Niiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi parkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä pelastui nyt huomauttamalla:

"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan… Niin jotta ei sitä uskalla ottaa yksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa."

Nyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.

Turusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson viereen rukoillen sekavana:

"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen kastetuksi." Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin äidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen kestäessä työntyi Jumppanen ulos.

Lapsi jäi sillä kerralla kastamatta.

* * * * *

Hiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä ajaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.

Mutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi turvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan sevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:

"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä… Häh!"

Ruuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla reuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa ohjaksista ja huusi:

"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!"

Ruuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen sevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:

"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!"

Hän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja lähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.

Matkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan vastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan omaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia toimi- ja virkamiehiä.

Mutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut Jumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen vierasmieheksensä.

Nyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi piiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän mäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.

Mutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin että Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa, ennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:

"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet… vielä ilkosen tahalla ajat!"

"Prtuu!" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi Hilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla, ja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa joutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun puhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja puistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi ruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.

Paikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän näköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä hän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen ja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan sivutoimena.

Hän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa hyväksi, mutta valitti samalla:

"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta koituu niin päättömän paljo sitä työtä."

Siksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:

"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja siitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirtua voi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa. Ei nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!"

Näin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat. Hilppa lähti taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen tehneensä tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan miehen. Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.

Tilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika sairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse lähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin. Pirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin synkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen hetken istuttuansa itse alottaa:

"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä tohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on… Vinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!" Hän niisti välillä nenänsä ja jatkoi valitusta:

"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan pääsisi turpoamaan!"

Pirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:

"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa… Se on tämä Hölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit… Lemmenkin kuuluu saavan nousemaan… niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!"

Sitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:

"Vai se se Hilppa sitä teidän sikaa käsitteli!"

"Sehän se… Hilppa… Ja syöttämään neuvoi lopuksi!"

"Vai syöttämään!… Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!" yritti
Pirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.

"Ka mene hänet tiedä!" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomautti
Pirhonen mietteissänsä:

"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä… halkeamatta tarkotan!"

Sinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire. Seuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui poikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:

"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!… Suuri taikamieshän se on se Hilppa!"

Siitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:

"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan… Se aina lopussa lukee luvut sian korvaan."

Nyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoa
Tuunaiselle:

"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkin
Kososen sikaan!"

Ryhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:

"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies… Mitä lienee Viron uskoa pakana… Viron… Viron uskoa on koko kuohari!"

Ja jo hoksasi Tuunaisen akkakin:

"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin alituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman kakarat ja muut suurukset!"

Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti puolustukseksensa:

"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta kolmantena vuotena!… Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille sioille."

Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.

Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.