XII
Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa. Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.
Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.
Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut. Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.
Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:
"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"
Kotvan mietittyänsä hän heltyi:
"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi taas Jumppanen sille ihanuudelle."
Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia. Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja kärsimys lisääntyi.
Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:
"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten haluaisi?"
Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:
"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa… Se näet oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa… ja se Ököhän olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"
Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:
"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin viinaan!"
Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:
"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin renkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja silloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta tämä kulkee kiertoteitä… ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina kuin matikka!"
Kokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta ajetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti lautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun. Päätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat puut saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski puolitosissaan:
"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille pahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!"
Hän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä päivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan Rönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo vitkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.
Viimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.
"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut jäistä vettä sen niskaan", selitti poika.
Jumppanen puhalsi savun suupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.
Vasta ensi viikolla sai hän kuulia lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan kahakasta avannolla.
* * * * *
Talvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja entistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty miten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut painostusviikot.
Toivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa asuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä. Hän oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän saa viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa tervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin että ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi viinaa keittämään.
Mutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän mietti keinon, päätti:
"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin paljas multa… Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!"
Sitä miettiessä hän riemuitsi:
"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!… ja kyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee yhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat uivat!"
Mutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että se tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin päätti:
"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan ja se lasketaan tervaa täyteen… Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan rikkaus rehentyä ja kukoistaa."
Hän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe:
"Järvi on tervaa täynnä ja sitä myydään mikä ennätetään, ja on sitä silloin Pirttipohjassa leipää!… Se rikkauden sanoma leviää ympäri ristityn maailman ja silloin kokoontuu Pirttipohjaan koko maailman ihanuus: kerjäläisiä alkaa tulvata avun pyyntöön ja harjulaista ja rytkyläistä kaupan tekoon ja mustalaista hevosia vaihtamaan, jotta sitä pitää tulla tien täydeltä ihan yhtenä jonona!… Minä silloin vaan istua jöhötän rikkaana isäntänä ja kuppuutan joka lauvantai ja ajan oriilla pyhänä kirkossa. Ja kerjäläisille minä käsken renkien ja piikojen leikata semmoista leivän kimpaletta ja voimurikkaa kuin ne ilkeävät ottaa."
Se huumasi ihan. Hän lupasi enemmän:
"Ja rakennutan niin suuren saunan että toista päätä saa lämmittää sillä aikaa kun toisessa kylvetään, ja siellä saa joka ikinen kerjäläinen kylpeä ja maata pehkuilla! ja kuppariakkaa pitää olla että vilisee ja sarvisäkit vaan helisevät!… Ja lapsille ostetaan rytkyläiseltä savikukkoja, jotta yksi piipitys vaan pitää taloista kuulua… Vie pakana sitä Pirttipohjan rikkautta silloin!"
Hän nousi, teki riemuisan liikkeen ja vannoi:
"Ja silloin sen pitää Suson mielen sulaa ja olla kuin parasta voinsulaa… Ja silloin se pitää Pirttipohjan maassa alkaa semmoinen ijankaikkinen sovinto ja rauha, jotta rukoilemallakaan ei saisi akkaansa riitelemään, eikä mies suuttuisi vaikka sitä vetäseisi pärehalolla päähän!"
Nyt hän oli tyytyväinen pitkästä ajasta. Tulevaisuuden unelmain huumaamana oli hän nyt valmis koettamaan viime keinoakin, että Pirttipohja pelastuisi hänelle eikä hän sortuisi käräjissä. Hän tuli ajatelleeksi poppamiehen luo menoa.
* * * * *
Niinä aikoina, joista tässä kirjassa on puhe, oli Pirttipohjassa, kuten olemme huomanneet, jo täydellisesti kehittynyt yhteiskunta kaikkine vikoinensa ja hyvine puolinensa. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt olivat jo muodostuneet ja kehittyivät alkutuoreutensa voimalla. Kerta olikin Jumppanen Pirttipohjaansa ylistäessä tapansa mukaan sattunut sotkeutumaan, niin että kieli sotki selvän ajatuksen ja hän tuli sanoneeksi:
"Me olemme yleensä jo niin täydelliset tässä elämän rustauksessa, että meillä on yksinpä tuokin täydellisyyden ihan täydellinen puute."
Pirttipohjan poppamiehistä oli Ruta-Leena kuuluisin. Hänen äitinsä oli aikoinaan nostanut lemmen sekä Jumppaseen että Pirhoseen. Hän oli nyt jo vanha ämmä, ja asui yksinänsä pikku tupapahasessansa, tien varrella vähän loitommalla taloista, metsän keskellä. Useimmat avioliitot saivat vieläkin alkunsa hänestä. Hänen luonansa kävivät myös varakkaammat, nautinnon ja mukavuuden haluiset isäntämiehet kaapututtamassa päätänsä. Tämä pään kaaputtaminen se oli Pirttipohjan suosituin kansallinen huvi.
Eräänä päivänä taivasteli Jumppanen hänen töllinsä edessä ja aprikoi:
"Auttaisikohan tuo näin ikämiehelle vielä, jos yrittäisi sitä keinoa uudestaan?"
Itsestänsä hän oli oikeastaan varma, mutta epäili:
"Tai oikeastaan minun piti ajatella, jotta tehohteisikohan tuo Susoon vielä… vaikka se tämä kieli taas sotki oikean ajatuksen."
Niin työntyi hän tölliin. Onnettomuudeksi sattui siellä olemaan syrjäisiä. Laiskan mötkäleen näköinen talon isäntä Iisso Tuomainen oli tullut kaapututtamaan päätänsä ja lojui nyt penkillä pää Leenan sylissä. Jumppanen istahti pankolle. Ruta-Leena raaputti Iisson päätä ja lauleli:
"Pikkuinen sittapörönen pörisee oveni edessä. Pörisee pikkuinen lintu; pörisee, lentelee."
Hän jakasi hiukset ja raaputti ruoppaveitsellä Tuomaisen päätä jatkaen puoli-laulaen, hyräillen:
"Si-iiltuvaa siinä on tuossa päässä… si-iiltuvaa siinä on sekä saiva-aarta!"
Pitkänä pötkynä uinaili Iisso. Hiljaa! kysyi hän, kun kuuli nisahduksen:
"Taasko sieltä löytyi?"
"Löytää se Leena elävät… Löytää se Le-eena", luiritteli taas
Ruta-Leena.
Ei koskaan ennen ollut Jumppanen kaivannut avio-onnea niin kuin nyt. Hän näet muisti miten hellästi Susokin oli aikoinaan hänen päätänsä kaaputellut. Valmis oli hän jo turvautumaan Leenankin apuun ja mietti miten saada Iisso kuuntelemasta pois.
Rehellistä keinoa hän ei keksinyt. Viimein turvautui hän viekkauteen, huomauttaen:
"Niin se minunkin sauna paloi, jotta en osannut arvellakaan!"
Toinen ei liikahdakaan, vaikka tajusi asian. Nyt jo lisäsi Jumppanen:
"Ja niinpä se on tämän sinunkin saunasi laita!"
Iisso Tuomainen alkoi miettiä ja kysyi kotvan kuluttua veltosti:
"Onko se syttynyt tuleen… minun sauna?"
"Ka mitäpäs tuossa nyt järkiään säikähtää!… Ennättäähän sitä sittekin kun oma väki tuo sanan!" myönsi Jumppanen kaksimielisesti, valehtelemista karttaen. Hetkisen kuluttua vääntäytyikin Tuomainen istumaan ja sanoi:
"Kyllä se on herkkua tuo pään ruoputus! Kuka hänet lie keksinytkin."
Hän pani tupakan, selittäen sitä tehdessään:
"Pitää tästä sitte lähteä sitä saunan paloa sammuttamaan…"
Hän työntyi jo ulos, kun kysyi Jumppaselta:
"Päätä ruopututtamaanko sinä tulit?"
"Päätä."
Kotvasen sai Jumppanen jauhaa asiaansa, mutta selvisi viimein. Hän valitti:
"Se tämän ikämiehen lempi jo on niin piintynyttä, jotta se ottaa ihan lapaluille!"
Ruta-Leena kyhnehti hiljaksensa, kun ei olisi mitään kuullutkaan.
Ikäänkuin yksikseen vaan luritteli hiljaa, pankkoa pyyhkiä kyhnyttäen:
"Ottaa se lempi lapaluille… lapaluille se lempi ottaa… Hoh-hoi, tätä vanhan elämän kytystystä!"
"Niin jotta jos Leena uskoisi sen vielä näin vanhan puoleiseen akkaan, kuin Susoon, tehohtevan niin jos vielä sillä voimalla yrittäisi", pyysi Jumppanen. Kotvan kytysteli Leena, mutta laskeutui sitte karsinaan, ja loihti siellä aikansa laulaa hyräillen. Sitten loihtimisen loputtua antoi hän Jumppaselle pienen lankapalan ja neuvoi:
"Leikkaa karvoja kissan hännästä, vuonnan saparosta. Leikkaa tilkku paidastasi. Ota hevosen jouhea, ja sido ne kaikki tällä langalla yhteen ja pistä tukko salaa Suson kengän kärkeen. Kolmen päivän perästä se jo auttaa!"
Jumppanen huokasi helpotuksesta. Hän palkkasi vielä Ruta-Leenan kuleksimaan taloissa Hölö-Heikin jälillä, mutta päinvastaisilla asioilla kuin se.
Tarkasti täytti hän ohjeet ja odotti levollisesti kuopassansa. Mutta hän oli tehnyt liika suuren tukun. Kun Suso yritti panna kenkiä jalkaansa, puhui hän:
"Mitähän siellä on tuo toinen kengän kärki täynnä?"
Hän tutki asian, tarkasti kissan hännän, ja oitis älysi hän. Kiireesti lähti hän vesipytyn kanssa kuopalle, paiskasi veden Jumppasen niskaan ja sanoi:
"Tuosta saat! Vai vielä sinä kissan hännät keritset, pahan hengen syöttiläs!"
Sen paremmin ei ollut Pirhosta auttanut Hölö-Heikin apu. Mutta molemmat poppamiehet, Hölö-Heikki ja Ruta-Leena, tekivät toki kylällä ahkeraa työtänsä.