II.
Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla huomanneensa Lindiä.
»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri, tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta olisi ollut koko maailmassa.
Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.
»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan, jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta, Judith.»
Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.
»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei mitään hyvää tapahdu koskaan.»
»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi, Judie, siitä olen varma.»
Judith nojautui tuolinsa selkää vasten ja katsoi Lindiin.
»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet», hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»
Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta. »Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä? Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa. Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka myös hiukan veti suutaan hymyyn.
Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa voita.
»Minun pitäisi saada pari uutta purkkia Johannesonilta», sanoi Amelia.
»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen. Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan tekoaan.
Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit, niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.
Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä, mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.
Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä, kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä, kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla, hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen, jotta Ellen ei kuulisi.