V.

Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.

Herännäisyyden ensimmäinen varsinainen edustaja Suupohjassa oli Jaakko Wegelius. Hän ei ollut noita liikkeen voimallisia tienraivaajia, joiden saarnojen kaiku kuului kauas heidän omien seurakuntiensa rajojen ulkopuolelle ja joiden jyrkkä kristillisyys alusta alkaen herätti levottomuutta vallitsevan uskonnollisen katsantotavan edustajissa. Hiljaa, kovempia sisällisiä murroksia kokematta, hän kehittyi synnin ja armon tuntemisessa, ja tätä leimaa kantoi myöskin hänen opettajatoimensa. Vasta niihin aikoihin, jolloin hän pääsi Maalahden kirkkoherraksi (I osa 384), alkoi hän herättää huomiota. Ei ryhtynyt hän nytkään suoranaiseen taisteluun vallitsevia oloja vastaan, ja sentähden hänen ei tarvinnutkaan niihin määrin, kuin monen muun silloisen herännäisyyden edustajan, kokea maailman ja suruttoman papiston vihaa, mutta hänen saarnojansa ja muita papillisia toimiansa elähyttivät samat aatteet, joiden innostuttamina hänen nuoremmat ystävänsä yhä voimallisemmin ryntäsivät kaavakristillisyyden varustuksia vastaan. Ollen luonteeltaan hiljainen ja esiintymisessään hyvin sävyisä, sopi hän paremmin tekemään Herran työtä ahtaammissa piireissä, kuin kuuluisan herätyssaarnaajan kovaa sotaa käymään. Wegelius ymmärsi kutsumuksensa, sillä hän "ei etsinyt omaansa". Vaan ei hän silti jäänyt kasvavan herännäisyysliikkeen ulkopuolelle, eikä kukaan hänen kantaansa epäillyt. Päinvastoin kehittyivät juuri tuossa verraten syrjäisessä asemassa ne ominaisuudet, joilla hän oli kutsuttu liikettä palvelemaan, ja likeltä sekä kaukaa kävi hänen luonansa heränneitä pappeja rakkauden ja rauhan, taistelun helteessä niin helposti unohtuvaa kieltä oppimassa. Kaikki tiesivät he Maalahden rauhallisessa pappilassa tapaavansa yhtä luotettavan kuin helläsydämmisen ystävän, jonka isällisistä neuvoista jokaisella oli paljon hyötyä ja siunausta. Ei epäillyt maailmakaan eivätkä kuolleen puhdasoppisuuden edustajat, minkä hengen lapsia Wegelius oli, vaikka miehen arvokas käytös ja hänen monipuoliset tietonsa estivät heitä hänelle tyytymättömyyttään aivan jyrkästi ilmaisemasta. [Kert. (1896) Wegeliuksen vanhimmat tuttavat ja sukulaiset. Samaa todistavat hänen kirjeensä, joista vasta enemmän.] Karsain silmin seurasivat he Maalahden kirkkoherran vallitsevasta kaavasta poikkeavaa menettelyä seurakunnan hoidossa. Niinpä oli hänellä tapana sunnuntaina iltapäivälläkin pitää jumalanpalvelusta kirkossaan. Tuo oli siihen aikaan hyvin harvinaista, ja vielä oudommalta tuntui vanhaan kaavaan piintyneistä, ettei Wegelius edes käyttänyt päivän epistolantekstiä esityksensä pohjana, vaan luki jonkun toisen raamatunluvun, jonka hän sitten yksinkertaisesti ja hartaasti selitti sekä sovitti sanankuulijoihinsa. Kaikilla oli oma Uusi testamenttinsa, josta seurasivat esitystä. Varmuudella tiedetään, että Wegelius piti tämmöisiä raamatunselityksiä jo v. 1836. [Kert. (1896) A. O. Törnudd; Wennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 32-33.] Kun Melartin paluumatkallaan Kalajoelta piti piispantarkastuksia Suupohjassa, sai hän Wegeliuksen suusta kuulla peittelemätöntä totuutta herännäisyysliikkeen merkityksestä ja siihen kuuluvien pappien siunauksesta rikkaasta työstä. [Kert. (1896) Charlotte Achrén.]

* * * * *

Vielä vireämmäksi kehittyi hengellinen elämä Maalahdella niiltä ajoilta alkaen, jolloin Edvard Svahnin herätyshuuto alkoi siellä kaikua. Hän syntyi 1809, tuli ylioppilaaksi 1825, maisteriksi ja papiksi 1832. V. 1837 määrättiin hän Maalahden pitäjänapulaiseksi, johon virkaan hän kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin astui. Jo niihin aikoihin nautti hän suuressa määrässä herännäisyyden johtomiesten luottamusta. Jos hänen kantansa oppiin nähden alkuaikoina lie ollutkin ykspuolisesti laillinen, vaikutti hän jo silloin vakaalla elämällään ja herättävillä saarnoillaan paljon hyvää. [Törnudd, Matrikel; Akiander VII, 285.] Hän oli suora, totuutta rakastava mies, itsenäinen ja lahjakas. [Kert. Tuomiorovasti Schwartzberg, Charlotte Achrén y.m]

* * * * *

Herättyään elävään synnintuntoon, julisti L. J. Achrén Oravaisissa totuuden voimalla Jumalan sanaa. Vaan pimeältä näytti hänestä siihen aikaan vielä tulevaisuus. Hän oli noita syvällisiä luonteita, jotka eivät tyydy pintapuoliseen, muiden neuvomaan kantaan, ja joiden kääntyminen juuri sentähden usein kysyy kovaa taistelua. Niin jyrkkä oli hänen kristillisyytensä, että hän epäili Lagustakin ja Malmbergiä löyhästä opista, sanoen kadottaneensa kaiken luottamuksen heihin. Mikäli tiedetään, aiheutui tuo epäilys muutamista viimemainitun eräässä kirjeessä käyttämistä jokapäiväisistä ja varomattomista sanoista armon omistamisesta. Siionin virsiäkin piti Achrén siihen aikaan liiaksi evankeelisina. [N. K. Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittama kirje, jonka konsepti on löydetty hänen papereistaan. (Konseptin omistaa kirkkoh. Wilh. Malmberg).] Lain ijes painoi vielä pari vuotta Achrénin sisällisen muutoksen jälkeen monesti hyvinkin raskaasti hänen hartioitaan. Vasta v. 1837, jolloin hän määrättiin kappalaisen apulaiseksi Vähäänkyröön, sai hän tuntuvammin kokea Jumalan armoa Kristuksessa. Marraskuussa viimemainittuna vuonna kirjoitti hän tilastaan ystävälleen Fr. G. Hedbergille: "Tämän kuun 14 p:nä putosivat suomukset silmistäni. — — — Ääretön on se armon meri, joka Kristuksessa löytyy; tuntuu etten koskaan voi täysin mitata sen avaruutta ja syvyyttä. Ääretön on myöskin synnin meri sydämmessäni. Sentähden 'huutaa toinen syvyys toista', niinkuin jossakin on kirjoitettu. — Jesuksen veren voima on paljon suurempi, kuin milloinkaan olen saattanut aavistaa. — — Nyt on kuin olisi kaikki aivan toisin kuin ennen; katso, kaikki on uudeksi tullut! Olen nyt kuin linturaukka, joka on istunut häkissä ja koko pitkän talven syönyt kuivia hampunsiemeniä, mutta sitten on niin iloinen, kun se kevään tultua saa koetella siipiään Jumalan iloisessa luonnossa. Niin tuntuu minustakin, kuin olisivat kaikki pimeyden kahleet särkyneet ja olisin vapaa Kristuksessa Jesuksessa". [Wennerström, Fr. Gabr, Hedberg, 35.] Paitsi Hedbergin kanssa, oli Achrén ahkerassa kirjevaihdossa Lauri Stenbäckin kanssa. Näille hän avosydämmisesti uskoi taistelunsa ja voittonsa, ilolla seuraten heidän edistymistään autuuden tiellä. Vielä likeisemmäksi tuli hänen suhteensa herännäisyyden johtomiehiin, kun hän maaliskuussa v. 1838 meni naimisiin viimemainitun sisaren Charlotte Fredrika Stenbäckin kanssa. Jos kukaan oli juuri tämä nainen omiaan auttamaan ja tukemaan häntä taistelussa herännäisyyden puolesta. Hän oli lahjakas, sivistynyt, lujatahtoinen henkilö ja ennen kaikkea elävä kristitty, joka tahtoi ja uskalsi tunnustaa Herraansa missä seurassa tahansa. Miten itsenäiselle ja jyrkälle kannalle hän maailmaan nähden jo siihen aikaan oli asettunut, näkyy siitäkin, että Achrénkin piti morsiamensa hääpäivänä käyttämää pukua liika yksinkertaisena ja halpana. [Aspelin, Lars Stenbäck, 249.] Tämä liitto oli kaunis lupaus herännäisyydelle. Sentähden kirjoittikin Lauri Stenbäck, joka ei ollut tilaisuudessa saapumaan häihin, sisarelleen seuraavan tervehdyksen: "Rakas Charlotte! Kummastelin että niin pian vietät häitäsi. Pidin varmana, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin, että minäkin silloin saisin olla mukana. Mutta parasta se, joka tapahtuu — sen sijaan, että kesällä olisin tullut häihinne, saavun teidän luoksenne, te olette isäntänä ja emäntänä, ja minä saan muka olla vieraana. Se on oleva hauskaa. Jos tulen Jumalan siunauksella ja näen Jumalan siunauksen lepäävän kotinne yli, niin saamme yhteisesti kiittää häntä ja kokea, että vaikka sinä olet rouva ja minä sama ylioppilas kuin ennen, kuitenkin olemme samoja raukkoja kuin ennenkin ja pyrimme eteenpäin minkä voimme, vapisevin käsin ja sydämmin riippuen Herrassamme Kristuksessa, eikä silloin mitään pääasiassa ole muuttunut. Saat kokea, millaisia rouvan hengelliset pyrinnöt ovat, tuletko siinä asemassa reippaammaksi, ahkerammaksi rientämään eteenpäin ja rohkeammaksi, vai laiskemmaksi, saamattomammaksi ja hajanaisemmaksi, tahdotko kuni Maria istua Jesuksen jalkojen juuressa vai Martan tavoin liikkua kaikenkaltaisissa toimissa, seuraatko muinaisten pyhien naisten esimerkkiä, jotka turvasivat Jumalaan ja olivat miehilleen alamaiset, vai uuvutko nykyajan naisten tavoin maallisiin huoliin, maailman turhuuden voittamana, rehellisenä, kunniakkaana ja jumalattomana. Millaiseksi sinä aiot tulla? Mieti sitä. Vaan etkö jo ole sitä miettinyt? Oi, olet; eihän sinusta tule maailman nainen, ei eloton, lihava papinrouva, hiljainen, kiltti taloudenhoitajatar, vaan hän, joka sinussa on hyvän työn alkanut, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, piirisi palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi, hän on tekevä sinut omaksensa, niin että hänen silmänsä lepää ylitsesi, että Kristuksen rakkaus sinua pakoittaa, Pyhän Hengen voima varjoo sinua, hän on tekevä sinut voimalliseksi, vakavaksi, nuhteettomaksi, ja jos sydämmen salattu ihminen on nuhteeton, hengessä tyyni ja hiljainen — niin tuo on Jumalalle kallista. Niin, kallis Jumalan edessä olet oleva, ja kun palajan kotia tästä pyörteestä, ehkä hajaantuneena, väsyneenä ja puutuneena, olen minä teidän luonanne löytävä elämää, virvotusta ja kehotusta, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan ylös ja alas rauhallisessa majassanne. Tervehdi Achrénia; kaikki lähetämme hänelle veljellisen tervehdyksemme. Toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää. Hän tietää, että uskonelämä on arkaluontoista elämää, että Jumalan armo on kallis, taivaallinen helmi, jota täytyy käsillään kantaa, jotta emme sitä pudottaisi, joka on sydämmeen kätkettävä ja vartioittava, niinkuin lohikäärme vartioi aarrettaan. Mahtaa olla suloista, kun maalliset kuherruskuukaudet sattuvat samaan aikaan, kuin sielu viettää taivaallisia kuherruskuukausiaan, kun Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämmeen, varjoen ja pyhittäen maallista, kun kuljetaan sen kirkkaan ja avonaisen taivaan alla, jonka nimi on Jumalan armo ja syntein anteeksiantaminen, iloiten kukasta, jonka Herra on antanut kasvaa elämämme tiellä, kun sielu viettää ijankaikkista vihkimisjuhlaansa, maallisen vihkimisjuhlan tukiessa meitä, kuni maja taipaleella, kuni lepopaikka matkalla. Rientäkää yhdessä eteenpäin, eteenpäin käsi kädessä, uudella ja kiihtyneellä kiireellä kotiin, isänmaahamme, elävän Jumalan kaupunkiin, Jesuksen sydämmelle, karitsan häihin. Niitä häitä me kaikki tahdomme yhdessä viettää, ei kukaan saa olla poissa, ei ystävistämme ainoakaan. Sinne matka, esiripun taakse, jonne ennen meitä tienraivaaja, Jesus, on mennyt. Kunnes pääsemme, lähtekäämme ulos leiriin kantamaan hänen pilkkaansa. Tie johtaa siihen lepoon, joka on tarjona Jumalan kansalle. Kulkekaamme outoina ja muukalaisina läpi elämän. Emme tahdo asettua lepoon täällä, emme sälyttää kuormaa päällemme matkalla, emme nauttia hyviä päiviä elämässä, emme jäädä viipyen katselemaan ympärillemme, jos Jumala antaisikin meidän matkustaessamme löytää täällä jonkun kukan, emme nojata väsynyttä päätämme kenenkään muun kuin Jesuksen rintaan. Eihän meillä ole aikaa muuta ajatella, meillä, jotka juoksemme, kuin samoten tavotellaksemme sitä, mikä edessä on, seuraten mestariamme ja kantaen hänen ijestään, joka on suloinen, ja hänen kuormaansa, joka on keviä. Ei ole vaikeata eikä raskasta palvella tätä Herraa, hän ei ole häijy, ei meille vihainen, ei loukkaava, ei tyly. Oi, Jumala ei ole kova, ei hän meitä nuijalla uhkaa, vaan hän johdattaa meitä kädellään, kantaa meitä sylissään. Hän ei ole meidän vihollisemme, joksi perkele ja uskoton sydämmemme alituisesti tahtovat hänet tehdä, vaan hän on paras ystävämme, ja jos vain elävän Jumalan käsiin joudumme, niin saamme nähdä, ettei meille mitään pahaa tapahdu, ettemme harhaan kulkeneet. Astukaa te, rakkaat ystäväni, saman Jumalan kasvojen eteen, vannokaa siellä liittonne vala, aloittakaa sieltä matkanne — hän on lukeva ylitsenne siunauksen. Mutta ottakaa vastaan hänen siunauksensa, kätkekää se syvään sydämmeenne koko elämäksi, evääksi, ravinnoksi, iloksi, ja kaikki kansa — minä joukossa viimeisenä — on sulkeva kätensä ristiin ja sanova: amen!" [Kirjeen sain Charlotte Achrén vainajalta.] — On syytetty herännäisyyttä siitä, että säätyhenkilötkin valitsivat aviokumppaninsa paljon enemmän vanhempien tahi johtavien henkilöiden lausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä että heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea runollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J. Achrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.

Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä. Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta, rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen: "Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä, vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut, korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä, huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J. Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan, joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli 'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V. Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896) Charlotte Achrén.]

* * * * *

Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän, kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa kappalaisvaalissa äänestämään oli Vilhelm Österbladh. Hänkin oli Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita. Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana. Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m., määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834), jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä. Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen, opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi, niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän v. 1835 määrättiin saarnaajaksi Töysään. Jo täällä ollessaan alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840 pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]

* * * * *

Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli Juhana Mikael Stenbäck piti Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista. Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava, ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.] Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia, niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon. Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen, J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä, ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla. He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]

Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon. Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää järjestysmiesten huomiota liikkui Munsalassa ja Uuskaarlepyyssä voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J. Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius. V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin Kruununkylän kirkkoherran K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen" 1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet". Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi, muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä". Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut. — — — Tässäkin pitävät sanat, hedelmistään te heidät tunnette, paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi, lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien) toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet. Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1 1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen, vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan, varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" — niin jatkuu kirje — "ole turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä, ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy. Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee, niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille, 8/2 1838.]

Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala, oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja "heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa. Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut. Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla: "Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu". Ja kun hän sitten kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei olisi koskenut.

Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana vuonna. Talonpojat Matti Bro, Matti Pehkos y.m. avasivat ovensa Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin, mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha, piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet, IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]

* * * * *

Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän, Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla. Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit. Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas, ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia "todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen näille tienoille Jalasjärveltä. Miltei varmaan voikin otaksua, että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet, vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan, joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan" tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan. Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä, ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja". Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n, "Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin Suupohjan armonaika oli tullut.

Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman Ylihärmään, jonka seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan. Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä. Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit lukeneet nuo tutut sanat; "uusi pappi tunnusti syntinsä" sanoivat ihmiset kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838, alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan: ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis, yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino, jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan, oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa. Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin. Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa 6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä, että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden, uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen — amen".

Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta; kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat Alahärmäläiset saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen, rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin Ullavaan. Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa, siirrettiin hän Isoonkyröön, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.

* * * * *

Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin, joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Lapuan kappalaisen B. K. Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen toukokuun 1 p:nä 1838.

Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa, Kauhavan, Ylihärmän, Alahärmän sekä Nurmon kappelit. Kaikissa näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton, hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot, joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa. Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista. Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla, milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]

Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä. Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja. Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana". Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti, vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen. Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja, lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän kertonut, y.m.]

Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon — hänen saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen sydämmiä kaikkialla.

Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin, muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä jatkaa.

Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta" y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin" heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi heistä, Maria Saksi, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon, vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui: "Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli Jaakko Ahl. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin. He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]

Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet, juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]

Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen. Hän jäi taloon.

Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".

Malmberg asui vuokralla Kauppilan talossa, joka sijaitsee 1 1/2 km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8 m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen tunnussanana olisi "sijaa aatteille". — Rakennus vihittiin eräänä sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin, että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä. (Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä, kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi, että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan. Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. — "Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun — minäkin olen kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi, jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839 (omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme, kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan Isossakyrössä. Hänen ja Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan. Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja. Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen, kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.

* * * * *

Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin Nurmon kappalainen J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta. Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: Kuortaneenkin puolelta uhkasi häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström, oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana Haapavedellä eli "Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan. Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen. Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit, yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu. [Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]

* * * * *

Vaasaankin levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.] Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti Helanderin poika Olli Heikki Helander, joka, päästyään papiksi v. 1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B. Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä, tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert. (1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi, eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän myöskin oikein seurustelemaan Mustasaaren heränneitten kanssa ja heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä:

"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa. Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi, todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda, että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. — — — Älkööt myöskään sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat. Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin, tarjoten sinulle ihania aarteitaan. — — — Yhteinen etsiminen se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]

Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin, kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne eivät milloinkaan neuvoneet.