IX
Ja Daimon' näki… Hetkiseksi
Povessaan kumman kuohun keksi
Äkisti hän ja sydämen,
Tuon aution ja mykän, täytti
Ihana sävel, auvoinen;
Pyhyyden käsittävän näytti
Hän lemmen, hyveen, kauneen taas…
Ja kauan suloisuutta kuvan
Hän ihaeli; — haaveen maass'
Siin' onnen aikain uudistuvan
Näk' edessänsä, syttyen
Kuin tähti tähden vierehen.
Salainen voima hänen kiehtoi,
Sai uuden surun syntymään,
Äkisti jälleen luonnon liehtoi
Tutulla entis äänellään.
Ennekö uuden syntymyksen?
Sanoja viekkaan viettelyksen
Ei järki pysty löytämään.
Unohtaa? — Sit' ei suotu yksin,
Eik' olis huolinutkaan hän.