XV
Suruttomahan perheeseen,
Kuin ukkonen, löi viha taivaan!
Tamara raukka vuoteelleen
On itkuun vaipununna aivan;
Ajavi kyynel kyyneltä
Ja rinta nousee raskahasti…
Kas, on kuin äänen hurmaavasti
Hän kuulis soivan yllänsä:
"Äl' itke, laps', äl' itke syyttä!
Ei kyynelkaste elävyyttää
Voi hengetöntä ruumista;
Se himmentää vain katsees kilon,
Sun polttaa vienon poskes silon!
Ei kuule hän, on kaukana,
Ei tunne tuota surua;
Suloinen taivahan on valo,
Min näkee kuolleen silmä jalo;
Ja enkel'laulu hälle soi…
Mit' unet mitättömät olon,
Valitus, itku tyttöpolon
Vieraalle taivaan olla voi?
Ei maksa arpa kuolevaisen,
Mua usko, enkel' elon maisen,
Ees silmänräpäystäkään
Surusi kalleutta tään!
Yläilmain ulapalla
Ilman purjeit', ohjaajaa
Hiljaa huuruiss' soutamalla
Soihdut sorjat tuikahtaa.
Taivaan lakeutta laajaa
Jäljetönnä vaeltaa
Tapaamattomana taajaa
Pilvilaumain hahtuvaa.
Niille lähdön, tulon häivä
Huolt' ei, riemua ei tuo,
Sääliä ei mennyt päivä,
Toivoa ei uusi luo.
Tuskan tuokio kun painaa,
Niitä vain sä muistele,
Maallist' ylenkatso aina,
Ole huoleton, kuin ne!
Kun yötär hiljaa hunnullansa
Kaukaasian vuoret varjostaa,
Kun taikasanan kautta kansa
Lumottu uneen raukeaa;
Kun kalliolla rapisuttaa
Tuul' lehteä, jo kuihtunutta,
Ja pimennossa piilostaan
Pyrähtää lintu nopeaan;
Ja viiniköynnöksien alla,
Kastetta taivaan ahmimalla,
Kun puhkeaa yökukkanen;
Kuu kulta takaa vuorien
Kun hiljaa taivahalle palaa
Ja sua silmäilevi salaa, —
Niin silloin luokses lentelen,
Jään vieraaksesi aamuun asti,
Kult'-unelmilla ihanasti
Sun silkkiripses sulkien…"