XVI
Ja sanat vaikenivat… Loittoon
Ään' äänen jälkeen häipyi ain'…
Tamara katsoo, kavahtain,
Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;
Ei kaiho, pelko, riemastus
Povensa ole ilmaus;
Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.
Kahleensa sielu katkasi,
Valahti veriin tuli pyhä
Ja hälle korviin kaikui yhä
Tuo ääni outo ihmeesti.
Haluttu uni aamusella
Väsyneet luomet ummisti;
Mut mielen kiehtoi Daimoni
Näin oudoll' ennushaavehella:
Sanaton vieras, utuinen,
Ihanuutt' ylhää loistaen,
Kumartui hänen päätään kohti
Ja silmistä sen katse hohti
Niin leppeä, niin suruinen,
Kuin syvän säälin tuntien.
Mut enkel' ei hän taivahainen,
Ei suojelija jumalainen,
Ei sateenkaaren säteitä
Sen kiharoilla kimmellä;
Ei oo hän rietas manan henki,
Min pahaan kiusata on työ, —
Kuin kirkas ilta, muoto senki:
Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!…
Toinen osa.