XIV.
Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten.
"Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan?
Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa; vieläkin vapisen sitä ajatellessani."
"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle satuja."
Niin Hersko. — Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"
Niin juuri — isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.
Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.
Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän veneen.
Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?
Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.
Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi venheestä.
Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.
Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tänne tulee, mille asialle?
Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa, käpälänsä mahtavalla iskulla? No — siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä oli koukkukeppi ja hattu.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani. Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan kiihoittaa."
"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn, sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli. Minäkin sain osani, nähkääs!"
Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti
Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä
nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta
Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitteko hänet?"
"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan sitä tehdä."
"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"
"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. — Minusta on näet tullut kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. — Asetin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."
"Te olette kauhea ihminen."
"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni Moldauun taikka Vähään-Venäjään."
Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä saapuvilla todistajiksi.
Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea; viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.
Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.
Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Nyt tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.
"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.
"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea…"
"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"
Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."
"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"
"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."
"Miten suvaitsette."
"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä. Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen sekä komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.