XV.
Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.
Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"
"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."
"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki; tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli Madocsanyssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkonaisen — alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat sivukäytävien alkuun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katsopas sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta, "mitä rouvasihmisiä siellä on?"
"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"
"Miten ne ovat tänne joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä, millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä kohtaa kuutta jalkaa paksu."
"Niin näkyy."
"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se kyllä käy päinsä!"
"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan siitä mitä täällä näet tai kuulet!"
Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään valan sanat.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:
"De profundis ad Te clamavi Domine…"
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.
"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"
Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei niitä näkynyt.
"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.
"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä
Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on hänet tänne tuonut?"
"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."
"Ei häntä siis tapettukaan."
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee, mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."
Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.
Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän otti kannen auki.
Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.
Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.
Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran, joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa neljäkymmentä minuuttia.
Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi sanoa.
Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan aukossa oli vielä silittelemistä.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä seikkaa.
"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa neljäkymmentä."
"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."
Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen. Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:
"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut. Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa appiukkoa löytyä?"
Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen — välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään — luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.
Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli hopeata.
"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.
Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään, syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Miserere mei Domine!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla? Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä: Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me? Taikka kenties kuultelet mieluummin tätä: In paradisum inducant te angeli? — Se on kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni kiinni käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se tanssi alkaa!' Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.