II.

Vaimo parka!

Tarkoitamme rouva Kárpáthia.

Miehensä kautta oli hän saanut äärettömiä rikkauksia ja ylen ylhäisen nimen. Molemmat ovat enemmän taakaksi kuin siunaukseksi.

Ei millään maailman aarteilla voi ostaa oikeata iloa, tyytyväisyyttä, sydämen onnellisuutta, rakkautta, lepoa, omantunnon rauhaa.

Entä ylhäinen nimi?

Kaikki tietävät, miten hän on saanut tämän nimen. Kostaakseen veljensä pojalle nai eräs hupsuksi tunnettu vanhus pahamaineisten vanhempain tyttären, joka muussa tapauksessa ehkä olisi tullut vietellyksi.

Vanhus oli joko jalomielinen tai hupsu. Tyttö taasen on varmaan turhamainen ja kunnianhimoinen… Odotapas!

Kukin pitää häntä valmiina panettelujen saaliina.

Mutta annetaan hänen ensin esiintyä noissa ylhäisissä piireissä, mihin hän on tunkeutunut!

Naiset jo edeltäpäin luulevat saavansa kovin hauskaa huvitusta Fannyn taitamattomuuden, hairauksien, turhamielisyyden, ehkäpä seikkailujen ja pahennustenkin vuoksi. Kavaljeerit taasen tuumivat: nainen on heikko astia, nuori, intohimoinen, turhamainen, kevytmielinen; ainakin kaikista merkeistä voi niin päättää. Helppo on viedä hänet harhateille, ja kerran langettuansa täytyy hänen hukkua toisten huviksi.

Hän ei voi keltään toivoa ystävyyttä, kehenkään luottaa, keltäkään pyytää neuvoa. Ei kukaan puolusta, johdata häntä, kaikkein vähimmän hänen oma miehensä.

Juhana-herra luuli täyttäneensä kaiken vanhurskauden pitäessään huolta vaimonsa mukavuudesta, kootessaan kaikista maan ääristä sellaista, mistä naiset ylimalkaan pitävät, korukaluista ihailijoihin saakka.

Aivan niin, ihailijoihinkin!

Vanhojen juomaveikkojen lakattua käymästä Kárpátfalvan kartanossa ja entisten kemujen loputtua, alkoi näet siellä käydä toisia herrasmiehiä, joita eivät houkutelleet Nabobin hyvät viinit ja rumat jutut eivätkä hänen lemmittynsä, vaan ihana vaimo, kuuluisa, ihmeen kaunis nainen, jonka suhteen on kaksinkertainen syy elää hyvässä toivossa, koska hänen miehensä on vanha ja hän itse polveutuu pahamaineisesta perheestä. Tätä rouvaa ovat kaikki askelta lähempänä kuin muita vallasnaisia.

Melkein joka päivä käyvät Kárpátfalvan kartanossa seudun etevimmät leijonat:

Eugen Darvay, joka yleisen mielipiteen mukaan on vapaamielisen puolueen johtaja, koska hänellä on pitkä parta. En varmaan tiedä, onko muuta syytä tähän luuloon.

Kaunis Rudolf Csendey, joka mielellään kuulee itseänsä kauniiksi kehuttavan. Minä puolestani pitäisin tuollaista kehumista sangen harmittavana. Sileä leuka, jakaus keskellä päätä, hiukset voiteessa, kauneissa suortuvissa. Hänen kanssaan ei voi järkevää sanaa vaihtaa.

Paroni Teodor Berky, joka on olevinaan omituinen mies; istuu ratsain tuolilla, pitää korviin saakka ulottuvia kauluksia ja luulee todellakin sangen omituinen mies olevansa.

Ylistetty Csepcsy, patentin saanut tanssien johtaja, joka ei muista tavanneensa naista, joka ei olisi häneen mieltynyt, eikä myöskään miestä, joka olisi hänelle masurkassa ja valssissa vertoja vetänyt.

Eräs syllän pituinen kreivi, joka itsekin tunnustaa olevansa rumin mies, minkä on nähnyt, mutta kuitenkin väittää, ettei kukaan kilpakosija ole häntä voittanut.

Eräs kelmeä nuori mies, jonka sanotaan salanimellä kirjoittavan runoja. (Riennämme mainitsemaan hänen puolustukseksensa, että huhu on perätön; epäiltävää näet on, osaako hän kirjoittaakaan.)

Ja vielä koko liuta miehiä, jotka hyvästi osaavat loruilla, tuoda viestejä, mairitella, lausua kuivia sievistelyjä, tanssia. Toinen joukko on tyhjäntoimittajia, jotka haaveilevat, huokailevat, ovat romantillisia olevinansa, mutta juovat, lyövät korttia ja kisailevat piikojen parissa, kuten muutkin. Kolmas legioona on arki-ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuneet rouvaan, mutta eivät tiedä, miten synnyttää vastarakkautta.

Kas tässä talvipuisto, joka viheriö, sittenkuin Nabob vaihtoi maalaistytöt ihmeen ihanaan rouvaan.

Vaimo parka!

Usein on hän aikonut paeta näitten surkuteltavien, ikävien ja harmittavien ihmisten parista. Mutta minne? Ei ole ainoatakaan, joka häntä ymmärtäisi. Juhana-herra luulee tekevänsä oivallisesti antaessaan tämän iloisen seuran huvittaa vaimoansa kaikin keinoin.

Kovin mitättömiä, tuhmia tomppelia ovat nuo kaikki hänen ihanteeseensa verraten!

Kovin itsekkäitä, hyödyttömiä, turhamielisiä ovat nämä verrattuina mieheen, jonka kuva on hänen sydämessänsä.

Ei ole edes naista, ystävätärtä, jolle voisi sydäntänsä avata.

Juhlakokous oli jo tulossa. Juhana-herra oli kutsunut paljon vieraita, ja annettuaan Varga herran kirjoittaa kutsuttujen nimet paperille käski hän viedä listan rouvalle, jotta Fanny saisi lisätä siihen vielä joitakuita, joita hän ehkä mielellänsä tahtoisi juhlaan tulemaan.

Tämäkin seikka osoittaa, kuinka kohtelias Juhana-herra oli vaimollensa.

Varga herra toi listan. Koputteli tullessaan joka ovelle eikä avannut, ennenkuin vastattiin: "sisään!" Nähdessään emäntänsä seisahtui hän kynnykselle ja olisi ollut kovasti mielissään, jos hänellä tällä kertaa olisi ollut niin pitkät kädet, että olisi voinut ojentaa listan kynnykseltä sohvalle saakka.

Fanny suosi erikoisesti tätä ukkoa. Muutamien ihmisten kasvoista jo näkyy puhdas, rehellinen sielu, niin että heihin luottaa heti ensi kerran henkilön tavatessaan. Fanny ei odottanut, kunnes Varga herra astuisi lähemmäksi, vaan meni heti vastaan, otti häntä kädestä ja veti ukon sisälle, vaikka tämä joka askeleella koetti kumarrella, ja painoi hänet istumaan. Jottei ukko pääsisi nousemaan ylös, kiersi Fanny vielä lapsellisen suloisesti kätensä ukon kaulaan, mikä seikka sai vanhuksen kovasti hämille. Kun Fanny irroitti kätensä, nousi hän tietysti heti taas seisomaan.

— Istukaa vain, setä kulta, taikka minä seison myöskin.

— Mutta minä en ole niin suurta kunniaa ansainnut, änkytti taloudenhoitaja varovasti laskeutuen nojatuoliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi siltäkin, kun rohkeni istua ja kumartui eteenpäin, ettei tuolilla olisi liian raskasta taakkaa.

— Mitä uutisia tuotte, Varga setä, kysyi Fanny hymyillen. Olipa hyvä, että tulitte. Katsokaas, minun on niin hauska saada nähdä teitä.

Varga herra mutisi jotakin siihen tapaan, ettei hän käsitä, mistä syystä hänelle niin suuri kunnia tapahtuu. Samassa ojensi hän rouvalle nimilistan kertoen Juhana-herran käskyn ja alkoi tehdä lähtöä.

Mutta Fanny huomasi ukon aikeet ja esti häntä menemästä.

— Pyydän, jääkää. Minulla on vähän kyselemistä.

— Tämä oli käsky. Varga herran täytyi istua. Näin pahassa pulassa hän ei ollut vielä koskaan ollut. Olisi joku toinen edes nyt ollut hänen sijassaan tällä hetkellä.

Fanny luki nimilistan päästä päähän. Mielensä kävi apeaksi. Niin monta outoa nimeä, joista hän tiesi vain sen verran, että ne olivat etevien miesten, jalosukuisten naisten nimiä. Ei ole ainoatakaan tuttua naisten joukossa, ei voi tietää, kehen pitää luottaa, ketä karttaa. Hänen miehensä, joka muutenkin on omituinen, oli kai arvellut tavallisiin esittelemisiin menevän liian paljon aikaa ja vaivaa, jonkatähden hän oli keksinyt keinon kutsua kaikki tuttavansa kokoon juhlaan ja silloin esitellä vieraille vaimonsa. Hän kai arveli, että nainen, joka oli esiintynyt hienon maailman iltahuveissa Kecskereyn luona niin rohkeasti ja voittoisasti, nytkin on keksivä sopivan asennon, johon kauneutensakin hänet oikeuttaa. Mutta silloinhan olivat asiat ihan toisella kannalla. Hän tiesi astuvansa vihollisten keskelle, tiesi saattavansa heidät häpeään. Ei ollut läsnä ketään, jonka nähden hänen olisi tarvinnut luoda maahan silmiänsä. Täällä taasen hän on esiintyvä vakavien, kunnianarvoisten ja ylhäisten naisten seurassa, eikä enää saa osaansa valikoida. Jos hän esiintyy rohkeasti, varmasti, niin hänet alennetaan; jos hän taasen itse alentaa itsensä, niin häntä pilkataan. Hänen avujansa ei uskota, vaan kauneutensa vuoksi häntä epäillään. Puhutelkoon kuka tahansa mitä suloisimmasti, niin piilee kuitenkin sanojen takana salaisia vihjauksia, loukkauksia. Voi häntä, jollei hän ole niitä ymmärtävinään; voi häntä, jos hän ymmärtää eikä osaa ajatuksiansa salata. Tuho tulee, jos hän on vastaamatta. — Rouva parka!

Hän luki nimet toiseen kertaan.

Fanny arveli, että kutsuttujen joukossa on monta lempeätä, hyväsydämistä rouvaa, joita hän voisi pitää äitinänsä (ei rouva Mayerin tapaisia, vaan ihanneäitiin verrattavia, jommoiseksi sopii äitiänsä ajatella) ja monta hellätunteista tyttöä, joita hän voisi rakastaa kuten omia sisariansa (ei kuitenkaan hänen omia sisariansa tarkoittaen.) Mutta miten tulla heidät tuntemaan, miten heitä lähetä? Miten voittaa heidän luottamustansa?

Hän luki vieläkin kerran läpi luettelon, ikäänkuin nimien kaiusta tahtoen saada tietää henkilöitten luonteen. Mutta turhaan aprikoituansa loi hän kysyvän katseen taloudenhoitajaan.

— Setä kulta, suokaa anteeksi, jos vaivaan teitä muutamalla kysymyksellä.

Varga herra kiiruhti vastaamaan, että armollinen rouva käskeköön nöyrintä palvelijaansa.

— Mutta kysymys on sangen painava.

Varga herra vakuutti, että hän on kaikkeen valmis, vaikka hyppäämään ulos ikkunasta, jos armollinen rouva vain tahtoo.

— Teen teille kysymyksen, johon odotan suoraa vastausta.

Varga herra oli valmis kaikkeen.

— Mutta teidän pitää olla avomielinen minua kohtaan, aivan kuin olisitte oma isäni, joka antaa tyttärellensä hyviä neuvoja.

Sanat olivat lausutut niin hellästi ja sydämellisesti, että Varga herran täytyi ottaa takkinsa povitaskusta esille kulunut nenäliina pyyhkiäkseen sillä kyyneliä silmistään.

Fanny veti tuolinsa lähemmäksi ja levitti nimilistan hänen eteensä.

— Nähkääs, ystäväni, — virkkoi Fanny sangen herttaisesti, laskien kauniin käsivartensa vanhuksen olalle, — nämä kaikki ovat minulle ventovieraita, en tunne heistä ainoatakaan. En tiedä, ketä pitää karttaa, kehen luottaa? Ketä pitää ottaa ystäväkseni, keneltä salata tunteeni? Tiedän, että pyydän teiltä sangen vaikeita asioita, mutta tunnettehan te nämä kaikki. Itsehän parhaiten tiedätte tarkoitukseni… Varga herra ymmärsi asian sangen hyvin. Nenäliina tuli taas esiin; tällä kertaa oli otsaa pyyhittävä, sillä se oli kovin hiessä.

— Suvaitkaa käskeä, vastasi hän tuskallisesti, ikäänkuin olisi joka tavu ollut yhtä pahassa pulassa kuin hänkin.

— Pyydän teitä lukemaan järjestänsä nämä nimet listalta ja sanomaan suoraan, mitä henkilöistä pidätte, minkä luontoisiksi te arvelette heitä ja mitä maailma heistä sanoo? Kuka heistä on rakastettava, kuka ei?

Näin ankarassa tutkinnossa ei Varga herra ollut vielä koskaan ollut.

Jos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun viisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään jalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen kantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen, mitä hän nyt pyysi.

Hän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa kunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän olisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi aatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen arvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin lausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.

Epätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja nenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui, että olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja laittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.

Ollen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva
Kárpáthin puhuvan jotakin.

— Käskettekö mitä?

— En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.

Tämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja katseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että hän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää selkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on salamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.

Fanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti rohkaista häntä.

— Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä oudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua kohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.

Vanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti päättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja vastasi lujamielisesti:

— Armollinen rouva kunnioittaa minua suuressa armossaan yli ansioitteni ja olen onnellinen voidessani tehdä teille edes pieniäkin palveluksia. Ja vaikka onkin minunmoisen halvan miehen vaikea ruveta arvostelemaan niitä eteviä herroja ja naisia, joitten nimet ovat listalla, niin rakkaudesta armolliseen rouvaan — pyydän anteeksi! kunnioituksesta…

— Sanokaa vain: rakkaudesta; se on paras.

— Niin. Sanat tulivat sydämeni pohjasta. Oli minullakin tytär. Siitä on jo aikoja kulunut. Hän oli armollisen rouvan iässä, ei niin kaunis, mutta hyvä tyttö, sangen hyvä tyttö. Kuoli aikaisin, nuorena. Hän rakasti minua paljon. Pyydän anteeksi, kun rohkenen puhua tytärvainajastani.

— Puhutaan toiste hänestä enemmänkin. Riippuuhan hänen valokuvansa kamarissanne kirjoituspöydän kohdalla.

Kuinka? Onko armollinen rouva suvainnut käydä minun köyhässä kodissani?

— Olen antanut itseni ilmi. Palatkaamme asiaan.

— Ei niin, armollinen rouva, ei ennenkuin olen lausunut sulimmat kiitokseni armolliselle rouvalle. Nyt johtuu mieleeni, että sairastaessani lavantautia, eräs nainen, ylimaailmallinen enkeli valvoi tuskien ollessa kovimmillaan vuoteeni ääressä. Houreissani luulin silloin tytärvainajani seisovan vuoteeni ääressä. Mutta nyt tiedän, että se olikin armollinen rouva. En saata sanoin kiitollisuuttani selittää.

— Asiaan, ystäväni, virkkoi Fanny, peläten ukon rupeavan häntä ylenmäärin kiittelemään ja ylistelemään.

— Parhaan taitoni mukaan ja vilpittömästi tahdon lausua halvat havaintoni, koettaen vastata kysymyksiinne. Ensiksikin on minusta tarpeetonta puhua henkilöistä, joihin — miten sanoisinkaan — armollinen rouva ei voisi täysin luottaa, sillä vaikka Jumala minua varjelkoon arvelemasta, että näitten ylhäisten herrojen ja naisten elämässä olisi varjopuolia, niin on kumminkin syytä olla heihin kaikkiin luottamatta. Päinvastoin olen siis listasta etsivä henkilöt, jotka maksavat hyvyytenne ja hellyytenne yhtä suurella hyvyydellä ja hellyydellä. Mutta ne, joitten suhteen olen vaiti, heistä saatte ajatella, etteivät he kaikkine persoonallisine hyvine puolineen ole armolliselle rouvalle sopivia.

— Hyvä, sangen hyvä, ystäväni. Esittelette minulle vain ne, joita minun tulee rakastaa, toisten suhteen olette vaiti. Se oli viisas neuvo.

Varga herra kääntyi rukoilevin katsein Fannyn puoleen, ettei tämä häntä niin ylistäisi, sillä siten joutuu hän taas hämille ja unhottaa, mitä piti sanoa.

Hän alkoi tarkastella listaa siirtäen sormea nimestä nimeen.

Hm, hm. Ukko yskäsi ja pyyhki jalalla lattiaa.

Oli järjestään joukko nimiä, joista hän katsoi parhaaksi olla mitään mainitsematta.

Hm, hm. Jo seisahtui nimiä seuraava sormi, ja Varga herra katsahti ylös jotakin sanoakseen, mutta yskäistyänsä, jotta ääni selkenisi, ja vielä kerran nimeen vilkaistuansa, kääntyivätkin ajatukset toiselle suunnalle, jonkatähden hän katsoi parhaaksi asettaa tämäkin henkilö niitten luokkaan, joita hän ei kaikkien heidän hyvien puoliensa ohessa pitänyt soveliaina esitellä armolliselle rouvalle.

Mutta sormi joutui jo listan loppupuoleen. Ukko pelästyi huomatessaan, kuinka kauas hän oli joutunut. Otsalla näkyivät vilpittömän tuskan hikihelmet, sillä sormen alle tulee yhä uusia nimiä, joita hän tosin suuresti kunnioittaa, mutta jos hänellä olisi tytär, ei hän yhtäkään heistä hänelle esittelisi.

Ja Fannyä pitää hän nyt omana tyttärenänsä.

Niin oli armollinen rouva itse tahtonut; ja ollessaan lavantaudissa oli hän itsekin luullut armollista rouvaa tyttäreksensä.

Hänen täytyi antaa isälliselle sydämelleen anteeksi tämä mielikuvitus.

Vihdoin viimeinkin kirkastuivat ukon kasvot.

Käsi vapisee paperilla. Hän oli löytänyt yhden, jonka hän voi mainita, jota hän voi ylistää ja sulkea tyttärensä — armollisen rouvan suosioon.

— Kas tässä, armollinen rouva, virkkoi hän ojentaen hänelle nimilistan. Tämä oiva nainen ansaitsee armollisen rouvan luottamusta.

Fanny luki nimen.

— "Flora Szentirmay, synt. Eszéki."

Hän muisti, että itsekseen listaa lukiessaan hänessä oli herännyt jonkinmoinen aavistus, ettei tämän nimen omistajattarella saata olla paha sydän.

Millainen on tämä nainen? — kysyi hän ukolta.

— Minun tarvitsisi tosiaankin olla sangen kaunopuhelias voidakseni häntä sopivasti kuvata. Hänellä on kaikki naisen hyvät avut runsaassa määrin. Lempeys hänessä käy käsi kädessä viisauden kanssa; hän on kaikkien puutteenalaisten ja vaivaisten salainen puoltaja; tosin hän koettaa salata hyvät tekonsa, mutta kuka voisi sitoa kaikkien kiitollisten kieliä. Hän auttaa nälkää ja vilua näkeviä jakamalla leipää, vaatteita, lääkkeitä. Mutta hän myöskin suojelee ja auttaa sielustaan sairastelevia, joita maailma yleensä tuomitsee, vieteltyjä tyttöraukkoja, jotka lankeemus on tehnyt onnettomiksi, avioristin alla huokailevia vaimoja. Hän näet keksii sydämenkin kivut. Pyydän anteeksi, kun häntä näin ylistän, sillä tunnustan, että muutkin vallasnaiset tekevät köyhille paljo hyvää, mutta he useinkin vain pitävät huolta vaivaisten ruumiillisista tarpeista, kun tämä nainen myöskin hoitaa heidän sieluansa. Hän tapaakin sekä mökeissä että usein palatseissakin potilaita, jotka tarvitsevat hänen apuansa. Pyydän tuhannesti anteeksi, kun näin tohdin puhua.

— Jatkakaa vain, virkkoi rouva Kárpáthi mielistyneenä.

— Ja semmoiseksi hänet on kaikkialla tunnettu. Suvaitkaa kysellä muiltakin, niin vakuuttavat he kaikesta sydämestänsä, että tämä rouva levittää ympärilleen onnea ja tyytyväisyyttä ja vie siunausta joka huoneeseen, johon hän astuu sisään, sillä hän istuttaa perheonnea ja siveyttä, ollen itse siihen parhaana esikuvana. Minä tunnen vain yhden naisen, joka on hänen arvoisensa, ja minusta olisi suuri onni saada nähdä heidät yhdessä, hyvässä sovussa.

Puna Fannyn kasvoissa osoitti, että hän ymmärsi vanhuksen viittauksen.

— Pyydän tuhannesti anteeksi sanoistani, mutta minun on sisällinen pakko näin puhua.

— Onko nainen nuorikin?

— Aivan armollisen rouvan iässä.

— Ja elää onnellisessa avioliitossa? — virkkoi Fanny enemmän itsekseen kuin kysyen.

— Elää niinkin, vastasi Varga. — Ei todellakaan löydä monelta matkalta toista niin sopivaa paria kuin hän ja armollinen herra, kreivi Rudolf Szentirmay. Hän on jalo mies! Kaikki ihmettelevät hänen älyänsä ja jaloa mieltänsä! Koko maa ylistää häntä. Hän on matkustanut paljon ulkomaillakin, missä hän tuli vaimonsakin tuntemaan. Sanotaan hänen olleen elämään kyllästyneen, mutta tultuansa tuntemaan vastaisen puolisonsa, neiti Flora Eszékin, tuli hänestä ihan toinen mies. Vaimonsa kanssa tuli hän Unkariin, ja lukuunottamatta jaloa kreivi Tapani ——iä, jota Jumala auttakoon kaikissa toimissa, on tuskin isänmaan miestä, joka vähässä ajassa olisi niin paljon tehnyt hyvää isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumala on häntä palkinnut, sillä suurin aarre, perheonni, on tullut hänen osalleen niin runsaassa määrin, että se on puheenparreksi tullut; ja kun näkee heidät yhdessä, on taipuvainen luulemaan, että heille on paratiisi jo täällä maan päällä auennut.

Fannyn rinnasta nousi ehdoton huokaus.

Samassa kuului vaunujen jyrinää pihalta. Tuli varmaan vieraita. Ulkoa kuului myöskin kiireisiä askelia sekä Juhana-herran ääni ottaessaan vieraita vastaan. Hetkisen perästä astui kamaripalvelija Martti rouva Kárpáthin huoneeseen ilmoittaen:

— Armollinen rouva kreivitär Flora Szentirmay synt. Eszéki!

Ilon ja hämmästyksen tunteilla odotti Fanny vieraan tuloa. Minkä näköinen hän lienee?

Nuoren rouvan sydän sykki, kun askeleet lähenivät kamarin ovea ja hän kuuli Kárpáthin innokkaasti keskustelevan vieraan kanssa. Nyt aukeni ovi.

Ja sisään astui — ei sen muotoinen henkilö, jota hän oli mielessään kuvaillut, vaan pitkä, kuiva, epämääräisessä iässä oleva nainen, tekosuortuvat päässä, tekoväri kasvoissa, tekohampaat suussa ja silmissä teeskentely, puku muodin mukaan sangen kirjava.

Hirveän suuri hattu tuuheine kukkatöyhtöineen esti kokonaan hänen takanansa tulijaa näkymästä.

Mantteli oli laskeutunut alas toiselta olalta, niin että henkilö näyttää amazoonimaiselta. Tätä näköisyyttä lisää vielä sangen avokaulainen puku, joka sallii nähdä laihat olkapäät ja olkaluut. Samaten ovat kädet erinomaisen laihat. Ja kun ei hän voi näitä liikuttaa ilman valaisevaa puhetta sekä kun hän puhellessaan aina hymyilee ja hymyillessään näyttää sekä koko ylemmän hammasrivin (Myymälä: Parisissa, Rue Vivienne n:o 11, T:ri Legriex'in luona) että ikenetkin, niin on hänen kätensä, ikenensä ja olkaluunsa aina omiaan vetämään seuran huomiota puoleensa.

Alussa oli Fanny milt'ei pelästyä, hän kun oli luullut tapaavansa lempeän, rakastettavan henkilön, jonka hän aikoi ottaa syleillen, suudellen vastaan, eikä tämä ollut sen näköinenkään.

Oikea henkilö tulee perässä puhellen Kárpáthin kanssa; täti on esiliinana ensin astunut sisään.

— Neiti kreivitär Marion Szentirmay! Rouva kreivitär Szentirmay! — vaimoni… Juhana-herra riensi naisia esittelemään.

Neiti Marion Szentirmay tervehti emäntää moitteettomasti ja täydellisen kohteliaasti sekä katseli, osasiko tämä olla yhtä täydellinen. Olihan rouva parka hänestä aivan perehtymätön tällaisiin.

Fanny oli kovasti hämillään ja sanaakaan vastaamatta ihmetteli hän vain
Marion neiden ikeniä, niin ettei tullut Floraa ollenkaan huomanneeksi.

Mutta ei tarvinnut hänen eikä toistenkaan sanoja etsiä, vaan päinvastoin oli nyt parasta pitää ne piilossa, sillä Marion neidillä on sitä sorttia aina sen verran muassa, että näin suurelle seuralle riittää.

Täytyy myöskin myöntää, ettei tämä mainittava neitsyt koskaan lavertele tyhjiä loruja, kuten muut hänen ikäisensä naiset, vaan jokainen lause on hyvin tähdätty ja tarkoituksen mukainen pistos ja loukkaus. Hänen seurassaan on yhtä huvittava olla kuin istua muurahaispesässä.

Eikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä nokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän suvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi vaatepanssarinkin.

— Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen.
Marion neiti — — tuhannesti anteeksi…

Vilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että neiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse sitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin, mistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa tiehensä.

Taisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa meille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista olisi huomannut?

— Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen puheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen tapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan suussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. — Anteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, — asummehan aivan lähellä Kárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä miehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) — rohkenimme häiritä teitä toimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta puolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen tietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että vartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun ja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa siitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) — se on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein lapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille vaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut hänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa! (ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin sinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä). Olettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata kohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa, semmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa sinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona. Hävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)

Marion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä
Fannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:

— Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne aikonut.

Kiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.

Hyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa.
Juhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.

— Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta toisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin kenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin pelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut vaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa haavoittunut.

Flora nauroi makeasti isännän hauskoille aavistuksille, ja suloisella äänellä vastaten koetti hän hänen pahoja luulojaan poistaa.

— Ei niinkään. Hänen täytyi äkkiä matkustaa Wieniin.

— Aavistinpa, että hän on kaukana. Ikävä vain, että Rudolf on poissa, sillä hän lupasi läsnäolollaan kunnioittaa juhlaamme.

— Siksi hänen on määrä tulla kotiin. Hän lupasi minulle palata siksi.

— Epäilemättä hän siis tuleekin. Kauniille naiselle annettua sanaa ei saa syödä. Kun häntä niin väkevä magneetti vetää, niin täytyy hänen pian suoria matkansa. Jolleivät ilmapurjehtijat vielä ole keksineet keinoa ohjata ilmalaivojansa, niin minä heille ehdottaisin, että ottaisivat Rudolfin mukaansa, sillä hänen sydämensä magneettivoima vetää häntä aina vaimonsa luokse.

Naiset nauroivat kokkapuheelle. Ilahuttavaa olikin Juhana-herran suusta moisia kuulla, hänen kun oli aina ollut tapana päästää hyvin typeriä kompia, jotka tosin olivat sangen tylsiä, niin etteivät ketään liioin loukanneet.

Marion neiti tointui sillaikaa yskästään ja otti taas keskustelun ohjat käsiinsä.

— Täytyy todellakin myöntää, ettei taivaan alla ole toista niin hellää ja hyvää aviomiestä kuin Rudolf on. Suokaa anteeksi, naapuri, kun loukkasin teitä näin sanoessani! Mutta se on totta. Tekin olette hyvä, kohtelias puoliso, mutta Rudolfin vertaista ei löydy. Hän on oikea enkeli, kerubim, mies, jommoisia ihmisten ihmeeksi syntyy yksi sadan vuoden kuluessa.

(Ottakaa tästä osanne kaikki kolme! Rudolfin rakkautta hänen vaimonsa ei ole ansainnut, vaan hän on kerubim. Rudolf ei ole toisten miesten kaltainen, esim. Juhana-herran. Sinä rouva parka saat itkeä kuullessasi niin esikuvallisesta rakkaudesta puhuttavan; toisten onnen näkeminen ja kuuleminen lienee tikarin pisto sydämeesi.)

Flora koetti suunnata puhetta toiselle tolalle.

— Toivoin vieraissa tapaavani teidät. Me näet seurustelemme vilkkaasti naapuriemme kanssa ja iloitsimme jo ennakolta, kun tuttavien luku lisääntyy, mutta emme ole teitä tähän asti tavanneet, vaikka jo olemme tehneet keskenämme liiton, että teidän pitää seurassamme hyvin viihtyä.

Marion neiti riensi kylmällä, pisteliäällä puheella jäähdyttämään tätä lämmintä, hellää lausetta.

— Herra Kárpáthi tietysti pitää vaimoansa piilossa, jotteivät muut häntä näkisi. (Ukko hupsu on luulevainen, ja onpa hänellä siihen syytäkin.)

— Mieheni on sangen kohtelias minulle, puolusti Fanny Kárpáthia, mutta suoraan sanoen olen ollut hieman kaino ja arka esiintymään näin ylhäisissä piireissä. Olen kasvanut alhaisten ihmisten parissa ja olen suuresti kiitollinen teidän ystävällisyydestänne, joka rohkaisee mieltäni.

Ei auttanut tämäkään, vaikka hän vastasi niin sävyisästi. Vastustaja oli taitava, osasi pistää arimpaan kohtaan.

— Tietysti, tietysti, vastasi Marion neiti, sangen luonnollista; ei saata toisin laita ollakaan. Vaikein kohta nuoren naisen elämässä on ensi askel maailmaan, semminkin siinä tapauksessa, kun on vailla parasta tukea, nimittäin äidin neuvoja, äidin johtoa. Äidin varjeleva huolenpito on äärettömän suurenarvoinen nuorelle naiselle.

Fanny tunsi kasvojensa hehkuvan; hän kävi tulipunaiseksi. Kauheata oli kuulla tällä hetkellä äitiä mainittavan; se oli hänelle häväistys, suurinta armottomuutta häntä kohtaan.

Flora pudisti innokkaasti nuoren rouvan kättä, ja ikäänkuin keskustelua jatkaen lisäsi hän:

— Se on totta. Äidille ei kukaan vedä vertoja.

Mutta hänen synkästä katseestaan havaitsi Marion neiti, että sanat olivat hänelle lausutut, jonkatähden seuraava hyökkäys tapahtuikin suoraan Floraa vastaan.

— Siinä olette aivan oikeassa, Flora kulta! Ei ainakaan niin hellälle äidille kuin oli rouva Eszéky, kukaan vedä vertoja, ei kukaan. En minäkään. Minä muka olen liian ankara. Äidin sopii antaa myöten, se vain häntä kaunistaa, mutta tädin toimi on paljoa ikävämpi, kiittämättömämpi, hänen täytyy riidellä, kinastella, olla aina varuillaan ja pitää vaaria. Se on meidän kohtalomme. Siinä olette oikeassa, Flora kulta.

Puheesta ja äänestä päättäen olisi luullut hänellä olevan suuriakin syitä Floran kanssa riidellä, kinastella, hänen suhteensa olla varuillaan ja pitää hänestä vaaria.

— Puhuitte riitelemisestä, puuttui keskusteluun Juhana-herra, joka huomasi vaimonsa olevan hämillään. Te neitiseni olette kunnioittanut minua riita-asian vuoksi talossa käymällä. Jollette ehkä katso sopivaksi ilmoittaa asiaanne näitten naisten kuullen, niin…

— En suinkaan! Kyllä ymmärrän. Jättäkäämme heidät kahdenkesken. Heillä on paljon puhelemista. Tiedättekös, herra Kárpáthi, kahdella nuorella rouvalla on aina paljon juttelemista keskenään. Jos suvaitsette, niin menemme sukuarkistoon asiasta keskustelemaan. Toivon, ettette rouva Kárpáthi, rakas naapuritar, rupea mitään pahaa luulemaan minusta ja herra Kárpáthista.

Juhana-herra tarjosi kätensä neidille, joka vielä kerran näytellen hymyileviä ikeniään, pisti kutistuneen kätensä Nabobin kainaloon ja virheettömästi sipsutellen seilasi sukuarkistoon. Siellä seisoivat jo kunniaa tekevässä asennossa viskaali ja Varga herra odottamassa. Nähdessään Marion neidin ajatteli Varga herra, että tämäkin nainen oli niitä, joita hän ei pitänyt soveliaina esitellä kenellekään ystäväksi.

Nuoret rouvat jäivät siis kahdenkesken.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Marion neidin mentyä, niin Fanny tarttui molemmin käsin Floran käteen ja sanaa sanomatta suuteli sitä innokkaasti, kaikesta sydämestään.

— Herran tähden, mitä teette? — virkkoi Flora. Estääkseen Fannyä syleili Flora häntä ja painoi suukon hänen poskelleen. Ihmeen ihanat olivat nämä naiset syleillessään toisiansa, toisen silmissä kyyneleet, toisella taas ilon hymy. Flora hymyilee, jottei ystävä itkisi, tämä itkee ilon kyyneliä nähdessään vieraan hymyilevän.

— Sanokaa suoraan, virkkoi Fanny vapisevalla äänellä, ettette tullut tänne minkään riita-asian tähden, vaan olitte kuullut, että täällä on yksinäinen vaimo parka, joka muutaman päivän perästä on ypö yksin, tuntemattomana, suojattomana esiintyvä maailmalle, ja ajattelitte; mennään hänen luoksensa antamaan hänelle hyviä neuvoja ja kehoituksia, mennään hyvää tekemään.

— Hyvä Jumala… Flora ei tietänyt, mitä vastata, sillä puhuihan Fanny totta.

— Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne kuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut köyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka suuren arvoinen hyvä tekonne on.

Innostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.

— Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä onnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti ensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä yksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.

— Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.

— Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen Floran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin olisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.

Flora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden suloinen sinetti oli tämä suutelo!

Fanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä oli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka häntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin oli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta ilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.

— Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.

— Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin… sano sinäkin minua Floraksi.

Fanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen onnellinen tällä hetkellä.

— Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä asioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko — viikoksi.

Fannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.

— Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon työtä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta kun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten me vain nauramme pienille vastuksille.

Jo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat tulossa.

Fanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen muoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.

— Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva Szentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne tullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden kuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa saat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä. Näetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!

Fannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei hän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut. Rouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.

Fanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja muut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta, jottei tämä pääsisi karkuun.

Hattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset, jotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu onnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin mitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra Kárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä äskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he juttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.

— Oh, oh! — virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran olevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet elämään!

— Niin, tätiseni, minä jään vähäksi aikaa Fannyn luokse.

Hämmästyen katseli Marion neiti ensin huoneen joka nurkkaan ja sitten kattomaalauksiin, ikäänkuin epätietoisena, kuka tuo Fanny lienee.

— Tuhannesti anteeksi, rouva! Vasta nyt tuli mieleeni, että Fanny on ristimänimenne. Pääni on ihan sekaisin monista nimistä, joita herra Kárpáthin "jurium director" ("oikeustirehtöri") on korviini sättinyt. Kárpáthin suku on sangen laaja; sen naispuoliset jäsenet ovat sukulaisia maan etevimmille perheille.

(Ymmärrätkö yskää? Sinun sukuasi täällä vielä tarvittiin!)

Mutta pistos ei enää pystynyt. Flora naurahti iloisesti.

— Nyt löytyy "Fannykin" arvoisassa Kárpáthin sukutaulussa.

Fannykään ei voinut olla nauramatta Floran vastaukselle, ja kun nauru tarttuu — suokaa anteeksi armollinen Marion neiti — tuli Juhana-herrakin niin hyvälle tuulelle, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja nauraa vatsan täydeltä.

Mutta Marion neiti seisoi ihmetellen, kuivassa kädessään pitkä päivänvarjo, ikäänkuin Diana, joka ampui jäniksen sijasta oman koiransa. Hän ei ymmärtänyt, mistä nuo ihmiset olivat niin hyvälle tuulelle tulleet, vaikka hän oli ahkerasti koettanut heitä suututtaa.

— Ja kauanko on — kestävä — tuo — vähä aika? — kysyi hän Floralta pisteliäästi sanojansa punniten.

— Vain viikon, tätiseni!

— Vainko viikon! — puhui Marion neiti kauhistuen. Vain viikon?

— Niin, jollei pois ajeta, vastasi piloillaan rouva Szentirmay, mistä oli seurauksena, että Fanny syleili häntä hellästi, ikäänkuin tahtoisi hänet jäämään ainaiseksi.

— Vai niin, virkkoi Marion neiti halveksivasti. Hyvä. Nuoret naiset pian tutustuvat. Minua suuresti ilahuttaa, kun te niin pian olette toisiinne mielistyneet; se vain osoittaa, että olette samanluontoiset, mikä on sangen ilahuttava asia. Sallinette ehkä sentään minun mennä kotia?

— Fanny olisi mielissään, jos hän saisi kauemmin iloita tädin seurasta.

— Ei mitään syytä! En ole antanut aihetta erinomaiseen iloon.

— Te karkaatte meiltä, virkkoi Fanny; odottakaa, kun me tulemme teille, niin teemme samoin.

Marion neiti ei voinut olla luomatta armollista silmäystä osoittaakseen havainneensa, että muutamat ihmiset rohkenevat elää hänen kanssaan liian tuttaviksi. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän Juhana-herran puoleen, otsa ankarissa rypyissä (oli siellä monenlaisia ryppyjä) lausuen:

— Toivon, ettette ole korjannut minun pyöriäni, kuten tapanne on vieraittenne suhteen.

— Armollisen neidin pyöriä? — huudahti Juhana-herra. Vaunujen pyöriä kyllä olen irroittanut; mutta en ole vielä kertaakaan korjannut vieraitteni pyöriä. Hahaha! Hahaha! Oohhaha!

Juhana-herra nauroi kokkapuheellensa, niin että kyyneleet tulivat esiin ja silmät vihdoin painuivat kiinni. Kun ne taasen aukenivat, oli Marion neiti jo liikkeellä ovelle päin, katsomatta taaksensa häntä seuraaviin nuoriin naisiin, jotka kaikin tavoin koettivat näyttää totisilta.

Naurusta toinnuttuansa huomasi Juhana-herra olleensa sangen epäkohtelias. Hän riensi poistuvan neidin luo ja saikin hänet seisahtumaan sillä yksinkertaisella keinolla, että kiireissään astui hänen hameensa laahuksille, joten arvoisa neiti oli mennä nenällensä.

Nyt ei Juhana-herra enää tietänyt, miten anteeksi anoa.

— Ei haittaa, virkkoi kunnon neiti arvokkaan verkkaisesti, anteeksi antaen. Pitäähän antaa pienet rikokset anteeksi — nuorille äskennaineille.

Kaikella kunnialla seurattiin neitiä portaita alas. Mutta kun hän piti arvoansa alentavana katsoa jalkoihinsa, niin astui hän eteisessä venyvän koiran hännälle, niin että eläin oli pelästyksissään hypätä ikkunasta ulos.

Pelästyipä Marion neitikin. Mutta samoin kuin käärme pelästyksissään sihisee, niin hänkin heti kääntyi Juhana-herran puoleen sanoen:

— Anteeksi, että tulin kostaneeksi holhotillenne äskeisestä haukunnastaan. Aikomukseni ei ollut loukata arvoisaa persoonaa. Tiedättekö, että siinä suuressa koirakokouksessa, joka teidän johdollanne täällä tulee pidettäväksi, eräs älykäs mies tulee esittämään, ettei susikoiria enää luettaisi muitten koirain joukkoon? Heille koittavat todellakin emansipatsionin ajat. Enhän vain toista kertaa astune taas jossakin koiran hännälle?

Ei enää muuta kuin yksi askel vaunuihin. Mutta tämän askeleen astumisessa oli monta mutkaa. Hameen laahukset olivat saatettavat liehumaan, mutta valkoisen alushameen nilkkoihin ulottuvat reunukset eivät saaneet näkyä yli sopivaisuuden rajojen. Siksipä piti päästä vaunuihin keveällä hyppäyksellä, jota kaikki ympärillä olijat kaikin voimin koettivat helpottaa.

Yleiseksi iloksi istui hän jo vaunuissa, mutta vielä katsoi hän hyväksi heittää jälkeenjääneille pari pistosta.

— Toivon, että Flora on täällä hyvässä turvassa; mutta en voi taata, vaikka Szentirmayn luulevaisuus tuottaisi tuhoa Kárpáthin kartanolle. Hyvästi, rakas naapuri, hyvästi chère voisine (rakas naapuritar), adieu chère nièce (hyvästi rakas veljentytär), adieu!

Noitten monien hyvästien alla piili ivallinen ajatus, ettei kukaan voi olla luulevainen Juhana Kárpáthin suhteen, sekä myöskin se mielipide, ettei ole naisen hyvälle nimelle terveellistä viikkokausia viipyä Kárpáthin kartanon pahamaineisissa huoneissa.

— Adieu, adieu! Pidä vaaria, ajuri, ettemme aja yhdenkään koiran päälle. Aja hiljaa, kunnes pääsemme Kárpátfalvan rajalle, sillä ei täällä tiedä, missä mikin lempikoira suvaitsee päivällisuntansa nauttia. Adieu.

Vihdoinkin hän lähtee.

Juhana-herra vielä kumartelee keskellä pihaa, Marion neiti viittaa pitkällä päivänvarjollansa, tahtoo kai sanoa: "se oli aikoja sitten, silloin olin vielä nuori, melkein lapsi."

Painajaisen poistuttua ottivat molemmat naiset vallattomasti Juhana-herraa käsivarsista ja veivät hänet laulaen tanssien rappusia ylös.

Juhana-herran kasvot ilosta loistavat. Hän miettii itsekseen, että olisi mainion hauskaa, jos nämä kaksi naista olisivat hänen tyttäriänsä ja kutsuisivat häntä isäksi.

Kartanon vanhat seinät kaikuvat naisten iloisesta, raikkaasta naurusta.
Tällaisia ääniä eivät nämä seinät olleet hiljakkoin kuulleet.

Vanha Varga-herra kuulee tämän arkistoon, ja kävelee edestakaisin lattialla, ilosta käsiänsä hykerrellen. Melkein on ukko riemusta tanssimaan ruveta, ja vain yksi seikka painaa mieltä, kun hän näet ei voi kenellekään iloansa kertoa. Tuossa on tosin viskaali, mutta hän ei ole sen laatuinen mies. Hän on vain suutuksissaan, kun hänen täytyy joka päivä pestä kasvonsa ja kätensä puhtaiksi.