XIV.
Waag-virran jäiden lähtö oli niin valtava, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet sellaista milloinkaan nähneensä. Jäävirta tunkeutui Madacsány-puroa myöten aina myllyn patoon asti. Pian saattaisi sekin ehkä murtua, ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen viitaten paisuvaan jokeen. "Miksi kaadoitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"Enkä ole! Olen nähnyt sen todellisuudessa tapahtuvan ja vieläkin vapisen sitä ajatellessani."
"Kuume sinua vain vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen äläkä katsele ikkunasta pihalle. Herska saa sitten tulla kertomaan sinulle satuja."
Niin, Herska. — Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried! Hän ainakin puhuu tosiasioita!"
Idalia oli päivän kuluessa vähintään kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä, oliko tämä jo tullut. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritarinpuku oli kadonnut, ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.
Idalia istuutui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöntä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi virtasi hurjasti eteenpäin samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitosclimin linnan peltilevyillä peitetyt tornit loistivat auringon paisteessa ja näkyivät selvästi.
Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.
"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.
Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.
Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin suvaitsi nousta veneestä.
Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.
"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana, jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan kiihottaa."
"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn, sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"
Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitte hänet?"
"Enhän toki! Minähän sanoin jo, etten ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaa rakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan tehdä sellaista."
"Mitä sitten aiotte tehdä hänelle?"
"Se on minun asiani! Mutta sanon jo ennakolta, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoiteta, ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh, ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntäkään tappanut, en edes vankeuteen heittänyt enkä kurittanut. Minusta on, näettekö, tullut lempeä ja hyväsydäminen mies. Panin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukehtui."
"Te olette kauhea ihminen!"
"Enpä niinkään. Olen vain vanha, voimaton ja rampa ukko, joka on tullut henkensä kaupalla jäiden yli myymään teille halvasta hinnasta talonsa ja tavaransa, koko Mitosclimin kirkkoinensa ja kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Että myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitosclimin kuudestakymmenestä taalarista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitten rahoineni Moldauhun tai vähä-Venäjälle."
Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa kauppasumman heti.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.
Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea, sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että latinankieltä osaavia miehiä.
Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Sitten tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.
"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea…"
"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"
Grazian pisti terveen vasemman kätensä erääseen tynnyriin sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karpanay. Tässä ovat Mitosclimin avaimet. Tämän viimeisen yön vietän minä taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että tulee hirveä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilaanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan, jonne minäkin lähden tästä köntystelemään."
"Mutta sinetöikää toki pohjat ensin!"
"Sellainen on tarpeetonta. Nämä miehet eivät minua petä. Miksi he sellaista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiakaan."
"Miten suvaitsette!"
"Ja nyt tahdon ojentaa käteni teille hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit sanottuaan lähti hän taakseen katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Palvelijat kantoivat rahatynnyrit rantaan. Ne ladottiin veneeseen lukematta ja katsomatta. Kreivi istui veneeseen ja komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.