XV.
Herra Grazian von Likawayn reumatismin rasittama jalka osoittautuikin oivalliseksi ilmanennustajaksi, sillä tuskin oli vene ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Silloin ei auttanut muu, kuin että erään soutajan täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin ja hakea linnasta pitkä köysi, jolla rannalla seisova palvelijajoukko veti sitten veneen kuiville. Sillä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töintuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisine kolmivaljakkoineen. Kun rahatynnyrit oli saatu ladotuksi rekeen, istuutui herra Graziankin siihen ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.
Päästyään linnaan sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin kuluttua täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen tapaan jonkun täällä, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinäsi saat jäädä luokseni!"
"Suokaa anteeksi", uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liian uskallettua, että me jäämme tänne vain kahden? Näistä rahoista tiedetään nimittäin jo kaikkialla tässä lähiseudulla ja ne voivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Tuon asian ei tarvitse sinua ollenkaan huolettaa! Me viemme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitten kun kuu on noussut, pistämme hevosen taasen aisoihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä tarpeeksi voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä yksinomaan raha auta, täytyy kai meidän saada illallistakin."
"Siitä on jo huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu evästä matkalle. Siellä on kyllä kaikkea riittävästi, ja tässä saat avaimen. Viininassakan me tyhjennämme tämänpäiväisen juhlan kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kuin ryhdyt muuhun, lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden
palkan palvelusväelle sekä ajoi sen tehtyään heidät ulos portista.
Päärakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet olivat
Madacsányssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita. Mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pane taskuusi! Kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Sitä ei tarvinnut mestari Mathiakselle kahdesti sanoa.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella, en sellaista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän taidat ainakin tuhat ammattia ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuohan työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan sekä muut muurauksessa tarvittavat kapineet.
"Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkinäisen — alttaritaulun läpi salaiseen käytävään, jota myöten he kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin he sivuuttivat ja tulivat sivukäytävien suuhun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katso sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias pelosta kalisevin hampain. "Mitä rosvoihmisiä siellä on?"
"Etkö sinä näe silmilläsi, että ne ovat vain rosvoihmisten luurankoja?"
"Miten ne tänne ovat joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä he eivät ole vielä selvillä, millä tavalla he täältä pois pääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet tunkeutua ulos. Muuria on koetettu puhkaista oven vierestä, sillä veitsillä on irroitettu pari kolme tiilikerrosta, mutta lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri on nimittäin tältä kohtaa kuusi jalkaa paksu."
"Niin näkyy olevan."
"Tiedätkö, mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä on sinun muurattava umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se käy kyllä päinsä!"
"Mutta sitä ennen on sinun pakko vannoa pyhään evankeliumiin vedoten, ettet yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaa siitä, mitä täällä näet tai kuulet!"
Sen sanottuaan veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen kannelle sekä vannoa kreivin sanelun mukaan hirmuinen vala.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauskulu:
"Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra…"
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhistuneena.
"Ota soihtu ja valaise sillä syvennystä!"
Mestari Mathias teki niin ja näki siellä kahlehditun ja munkinpukuun puetun isä Siegfriedin. Hän oli vyötäisiään myöten haudattu kultaan ja hopeaan sekä kaikenlaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaavun päähine oli vedetty kasvoille niin, ettei niitä näkynyt.
"Isä Siegfried!" kuiskasi Mathias.
"Sinä olet todellakin hyvä arvaamaan, ystäväiseni, vanki on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on tuonut hänet tänne?"
"Minä itse jäykkine jalkoineni ja kipeine käsineni."
"Te ette ole häntä siis tappanutkaan?"
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö on minun tähän syvennykseen elävänä muurattava?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin noin neliöjalan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitten antaa ruokaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeetta Eliaksen korpit. Kaikki, mitä raamattuun on kirjoitettu, on totta, ensimmäisestä aina viimeiseen kirjaimeen asti. Koska kerran ennenkin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, voi sellaista aivan hyvin vielä nytkin tapahtua. Ryhdy vain nopeasti työhösi! Koska kerran olet pannut työn alkuun, on sinun myös se lopetettava. Reippaasti siis vain, ystäväiseni. Ellet tee hyvällä, mitä vaadin, ammun sinut heti kuoliaaksi, ja samoin tuon toisen!"
Mestari Mathiaksen otsalle nousi kylmä hiki. Hän aloitti muuraustyönsä pitemmittä vastustelemisitta.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelymatkan tässä maanalaisessa paratiisissa", virkkoi kreivi.
Sen sanottuaan tarttui hän lyhtyyn kipeällä kädellään sekä alkoi hiljalleen kävellä poispäin työpaikalta laskien askeleitansa. Kun hän oli kulkenut viisisataaneljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän aukaisi tynnyrin.
Kannen alla oli paksu rasvakangaspeitto, jonka kreivi puhkaisi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.
Hän heitti sitä hyppysellisen kynttilän liekkiin. Ruuti räjähti heti kovasti tuprahtaen. Suojelevan kangaspeiton alla oli se pysynyt hyvänä ja kuivana vuosisatoja.
Sitten aukaisi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän pumpulinuoran, joka oli monin kerroin kierretty hänen ruumiinsa ympärille. Sen hän sitoi sytyttimeen, jonka pää näkyi ruutitynnyristä. Sen kiinnittäminen ainoastaan hampailla ja vasemmalla kädellä oli hyvin vaivalloista, mutta lopulta sai hän sen kumminkin tehdyksi. Sitten palasi hän takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadanneljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloansa nähdäkseen, kauanko askeleen pituisen pätkän palaminen kestäisi. Siihen meni yksi minuutti. Tuon nuoran palaminen kestäisi siis viisisataaneljäkymmentä minuuttia. Kuinka monta tuntia siitä tulisi, ei hän osannut laskea, mutta mestari Mathiashan sen voisi sanoa.
Kun hän taas saapui syvennyksen luo, oli muuri jo valmis, ainoastaan aukossa oli vielä hieman suutelemista.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi puhella Mathiaksen kanssa, sekä taivuttaa hänet rukouksillaan, uhkauksillaan tai lupauksillaan tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Mutta kenties Grazian oli ajatellut sitäkin seikkaa.
"Etkö jo pian saa työtäsi valmiiksi, ystäväiseni?" kysyi hän.
"Montako kertaa kuusikymmentä sisältyy viiteensataanneljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataaneljäkymmentä."
"Oikein! Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentäneljä. Kummallista, etten sitä huomannut. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni, mene taloudenhoitajan asuntoon, lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne sanomaan jäähyväisiä vävypojalleni."
Sitten kun Mathias oli poistunut, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahatynnyreitä ajoneuvoista ja vieritti ne maanalaiseen käytävään juuri tuon kiinni muuratun syvennyksen eteen. Saatuaan sen tehdyksi pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:
"Terve teille, te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myöskin isä Siegfriediksi nimitetään. Kuinka voitte tänä suloisena hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Mutta ettette voisi sanoa naineenne köyhän tyttöä, tahdon minä jalomielisenä isänä antaa teille koko myötäjäiset ja lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta nyt tässä tilaisuudessa, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voiko parempaa appiukkoa olla olemassa?"
Sanottuaan sen aukaisi hän yhden tynnyrin ja välittämättä kivusta oikeassa kädessään nosti sen luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.
Sitten tyhjensi hän samalla tavalla kaikki muut tynnyrit, joissa oli hopeata.
"Tämä oli äidinperintö, nyt seuraa isän", sanoi hän. Samalla tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat syvennykseen kahlehditun vävypoikansa päälle niin, että kultarahat peittivät tämän hartioihin asti.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni, sirkkuseni, käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen? 'Niin sitten se tanssi alkaa!' — Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.