VAIN SILLOIN!
Niin kiehtovana konsana ei veräjä ole narahtanut,
niin polttavana poskilleni purppura ei karahtanut!
Oli höyryhepo häipynyt jo vaanivine väkineen,
oli mennyt sekä arvo että sääty;
vain ihmisinä maalle oli jääty.
Oli raitehet jo peitossa ja asematalon pääty,
mutta vastassamme vainiot ja lehtisalot mäkineen.
Niin kiehtovasti, armahani, veräjä ompi narahtanut
vain tuomenlemu-helluntaina silloin.
Niin pulpahtaen konsana ei käkönen ole kukahtanut,
niin soinut yhä sittekin, kun kaiku sen on nukahtanut!
Olin jättäynyt joukostanne veräjätämme sulkemaan.
Ah, aukeni nyt onnelani niityt:
kuin aavistus sä seurahani liityt,
kuni kuolevahan kuolematon sydämensuvi siityt.
Näin rinnatusten lähdimme me kukkain yli kulkemaan.
Niin pulpahtaen, armahani, käkönen ompi kukahtanut
vain tuomenlemu-helluntaina silloin!