VIII.
Nimien ja rahain keräämisellä, joka niin odottamattoman hyvin oli onnistunut, oli aiottu valitusasia saatu suotuisaan alkuun. Tarvittiin vaan lisäksi itse valituskirja, että se saataisiin toivottuun päätökseen. Tavallisen valituskirjan kirjoittaminen ei nyt olisi ollut mikään asia Järvelän herralle tai Kataviston valttarille. Sellaisia he olisivat piirtää pyyhkäisseet vaikka puolen tusinaa yhtenä iltapuolena. Sillä olihan kumpikin tunnettu lakimieheksi, kumminkin omaksi tarpeekseen.
Mutta tässä tarvittiin valituskirjaa, joka kerrassaan panisi korkea-arvoiset isät Tuomiokapitulissa hämmästymään ja taivuttaisi heidät muitta mutkitta määräämään uusi kysymyspäivä, että Kettuniemellä saataisiin uudestaan ja paremmalla onnella kuin ensi kerralla koettaa maisteria saada neljänneksi vaalipapiksi.
Tämä jälleen, niinkuin helposti voi käsittää, ei ollut mikään leikin asia, erittäin kuin syistä, joihin valitus oli perustettava, ei tahtonut hakemallakaan olla tietoa. Vaalintoimittaja oli valitusta puuhaavain onnettomuudeksi seurannut kysymyspäivänä liian tarkasti kirkkolakia, että hänen toimessaan olisi löytänyt jotain heikkoa kohtaa.
Mutta kun hätä on suuri, on usein apukin lähellä. Näin kävi tässäkin. — Kettuniemellä sattui kevätkäräjät alkamaan tähän aikaan. Käräjillä oli tavallisuuden mukaan lakimiehiä moniaita, joihin voi kääntyä ja joilta saattoi saada apua vaikeimmissakin asioissa. Ei siis muuta kuin että johtajamiehet kääntyivät pyytämään jotakuta heistä kirjoittamaan tuo tarvittava valituskirja.
Mutta niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, ei näyttänyt kellään lainoppineista olevan halua sellaiseen. Pelkäsivätkö hekin, joille valitus- ja riitakirjain laatiminen oli, niin sanoen, jokapäiväistä leipää, asian vaikeutta vai syiden heikkoutta vai mitä? Viimein taipui eräs lainoppinut suuresta maksusta kyhäämään sanarikkaan, mutta, niinkuin hän itse siitä jälestäpäin tapasi kertoa, köyhäsisältöisen valituskirjan. Siinä hän muiden vähempiarvoisten syiden ohessa selvään osoitti, jos kysymyspäivänä kaikki läsnä-olevaiset olisivat anoneet maisteria, niin olisi hän saanut neljännelle riittävän äänimäärän.
Tässä oli nyt mitä tarvittiin; oli asiakirja, jonka piti tepsimän, kun sitä painolastina seurasi muutama tuhat nimeä ja puumerkkiä muka todistuksena valittajain suuresta lukumäärästä. Valituskirja oli vaan painolastineen kiireimmiten toimitettava Tuomiokapituliin. Tämä tärkeä toimi uskottiin Ryppylän isännälle, joka oman vakuutuksensa mukaan oli monasti kirjoittanut Kupernyöriin ja siis kokemuksesta kyllä tiesi, miten asioita korkeimmissa oikeuksissa ajetaan.
Tyytyväisenä ja, sen arvaa, vähän ylpeänäkin suuresta tehtävästään lähti Ryppylä matkaan valituskirjoineen ja sitä seuraavine nimineen ja puumerkkineen, jotka sivumennen mainiten täyttivät hyvän pinkan paperia.
Vielä lisäksi oli hänen emäntänsä pistänyt muutaman pytyn voita mukaan, ei kuitenkaan Tuomiokapituliin vietäväksi, vaan kauppatorilla myytäväksi. Sillä voi kuului Turussa olevan hyvässä hinnassa ja emäntä tarvitsi kahverahaa ja muihin pieniin tarpeisiin.
Pahaksi onneksi täytyi Ryppylän ottaa huonomman hevosensa, vanhanpuoleisen kevättyneen valakan, kun toisilla sattui olemaan yskän tapaista päätautia. Mutta hän luotti siihen, ettei hänen kuormansa, niin kallisarvoista kuin se sisälliseen laatuunsa nähden olikin, ollut painoltaan raskasta, vaikka siihen luki oman kuivan persoonansakin.
Matkalla tuli hänen mieleensä monenlaisia asioita, niinkuin ainakin ajattelevalle henkilölle, sen joutuessa yksin matkaamaan pidempää taipaletta. Ensin ajatteli hän yöllä näkemäänsä merkillistä unta, kuinka hän oli uneksinut olevansa jossain vaarassa, ja siinä kadottamaisillaan kalliit valituspaperinsa. Kun hän siitä hätääntyneenä oli ruvennut apua huutamaan, oli samalla seinäkello lyönyt ja hän heräsi siihen. Ei se ollut mikään hyvää ennustava uni, tuumasi hän sen johdosta itsekseen, samalla tunnustellen olivatko paperit vielä hänen mukanaan. Mutta lisäsi hän hetken tuumittuaan, kun lähemmin tuota untani ajattelen, niin minä luulen, että se sittekin viittaa hyvään loppuun. Etten minä kadottanut papereitani, vaikka sellainen vaara minua uhkasi, niin eihän se voi muuta tietää, kuin että me valitustiellä voitamme! Tuo päätelmä tuli hänelle yhä selvemmäksi, mitä enemmän hän untansa ajatteli, niin että hän lopulta rupesi ihmettelemään itseään, ettei hän sitä heti ymmärtänyt.
Sitten kääntyi hänen ajatuksensa vanhaan kirkkoherraan, joka niin monta vuotta oli Kettuniemen paimenena ollut. Ensin oli hän anottu kappalaiseksi ja siinä saavuttanut niin suurta suosiota, että tuli sitten valituksi kirkkoherraksi. Niin, huokasi hän itsekseen, muistellen ukkoa, kyllähän vainaja oli hyvä mies, jota kaipauksella muistelee. Hyvin tunsi hän seurakuntansa jäsenet, niin vanhat kuin nuoret ja vielä — hevosetkin. Ei myös hän missään seurakuntaa vastustanut, ja paljon oli minulla sanottavaa hänen aikanansa.
Viimein rupesi hän ajattelemaan, kuinka sopiva maisteri oli astumaan hänen siaansa esipaimeneksi.
Hänellä oli kirkkoherra-vainajan luonto ja oli perehtynyt Kettuniemen oloihin. Vielä oli hän muutaman vuoden jo toiminut pappinakin seurakunnassa. Hänen täytyy päästä kirkkoherraksi ja mikäs on päästä, kun tämmöiset paperit viedään Tuomiokapituliin.
Ja sitte minä — — samalla kompastui ja kaatui hevoskoni Pahankorven mäen alle, niin että Ryppylä kalliine kuormineen oli vähällä lentää maantien ojaan. Saksan rukki, mitä teki, puhisi hän harmistuneena, kömpiessään ylös auttamaan hevosta, jolla itsellä ei näyttänyt olevan mitään halua nousta väsyneille jaloilleen.
Sen auttaminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kun hän ensin oli luullut. Hän sai nostaa ja sai hikoilla, sillä konilla oli suuret luut, vaikka liha olikin uskollisessa palveluksessa vähään hivunnut. Viimein monta kertaa turhaan koetettuaan hän sai hevoisen jaloilleen ja pääsi vaivalla lähimmäiseen kylään. Sieltä sai hän lainata paremman hevoisen, jättäen omansa siksi aikaa sinne lihoomaan ja voimistumaan.
Ilman muuta seikkailua saapui Ryppyjä lopuksi Turkuun, jossa hän pääsi yömajaan erään tuttavansa luo. Tämä, joka oli puhelias mies, rupesi heti tiedustelemaan Kettuniemen kuulumisia ja muun ohessa kyseli, joko siellä oli kirkko suljettu, niinkuin hän oli kuullut kerrottavan.
Ei meidän kirkkoa sentään niin suljeta, kuin luullaan, vaikka kyllä pari isäntää oli semmoisessa puuhassa, vastasi Ryppylä.
No, minkätähden he semmoista puuhasivat, siitä en minä ole lähemmin kuullut? uteli toinen suu naurussa.
Niin, kun tuo uusi virsikirja otettiin meillä käytettäväksi, ei se ollut kaikkein mieleen. Ja meidän kesken puhuen, en minäkään siitä oikein pidä, sillä kyllä vanhassa on oppi selvempää ja täydenpää. Sentähden päätti pari rohkeaa isäntää, Typermäki ja Wähäniemi, ettei siitä uudesta veisata Kettuniemen kirkossa, vaan se lukitaan siksi, kun jälleen käännytään vanhaan kirjaan. Siinä tarkoituksessa kävivät he lautakunnan esimiehen luo pyytämään, että hän kuuluttaisi kuntakokouksen kokoon, jotta siinä saataisiin sanottu tärkeä asia päättää. Oikeastaan oli heidän aikomisensa kuntakokouksen esimiehen pakinoille, mutta eihän sitä voi kaikki järkimiehet eroittaa, kumpi kumpikin esimies on. Lautakunnan esimies ei tietysti voinut heidän tuumaansa suostua, vaan selitti lyhyeen, ettei hänellä ollut valtaa sellaiseen. Ja niin jäi isäntäin viisas tuuma kypsymään toiseen aikaan.
Hah, haa, mikä suuri vahinko, nauroi toinen sydämen halusta. Mutta sitten saavatkin Kettuniemeläiset kiittää isäntäin, Typermäen ja Wähäniemen erehdystä, ettei heidän kirkkonsa tullut suljetuksi.
Sitten toisena päivänä kohta aamulla toimitti Ryppylä voinsa kaupaksi ja sen jälkeen kalliin paperipinkkansa Tuomiokapituliin. Mielellään olisi hän samana päivänä ottanut päätöksenkin asiassa, että olisi sen saanut kuumalta viedä Kettuniemelle. Mutta kun hän siitä puhui sihteerille, niin selitti tämä, että kirkkolain jälkeen otetaan sellaiset valitusasiat Tuomiokapitulissa käsiteltäviksi vasta vaalitoimen päätyttyä Kettuniemellä. Saman oli hän jo ennen saanut kuulla vahtimestarilta, vaikkei hän ollut sitä uskonut, kun se oli hänen omaa ajatustaan vastaan.