XIII.
Kreivi Klämmerstedt'illä oli monta kartanoo useammissa läänissä, jonka tähden hän antoi Bödan kartanon arennille langollensa, katteini Pryhl'ille joka oli aivan köyhä, niinkuin kulku-puhe tiesi jutella.
Katteini Pryhl oli vähäinen parrottunut herra, joka vahvisti jokaisen käskyn lukusilla kirosanoilla, joita hän runsaasti jakoi ihmis-sukukunnan vihollisen kunniaksi. Hänellä oli ennen ollut puustelli, ja häntä pidettiin yleisesti erinomattain taitavana maanviljeliänä. Hän oli silmään pistävä ihminen kaikissa maanviljelys kokouksissa, joissa hän piti pitkiä puheita guanosta, tiili-torvista, juuriskoista, j.n.e.
Taloon tultuansa havaitsi hän paikalla, että me torpparit elimme liian hyvin, ja määräsi meille sentähden toista vertaa suuremman veron. Minä olin ennen tehnyt ainoastaan kolme päivää viikossa omin ruokini, mutta ne enennettiin nyt viiteen. Minulla oli niinmuodoin vaan yksi vapaa päivä, ja minun täytyi sentähden, ehkä vastoin tahtoani, tehdä työtä sunnuntainakin, jos tahdon pitää torppani edes jonkinlaisessa reilassa. Paljon jäi kuitenkin tekemättä. Vuoden tulo oli sinä vuonna puolta vähempi. Työ kartanossa kävi päivä päivältä raskaammaksi. Minä nä'in aivan hyvin ett'ei tämä kauppa kauan kannattaisi, ja koetin sentähden hankkia tilaa itselleni jossakussa muussa paikassa, niin kauan kuin minulla vielä oli edes vähän varoja. Kaikki hakemiseni oli kuitenkin turhaan. Ei kukaan tahtonut ottaa maallensa työmiestä, jonka hännässä oli ämmä ja seitsemän lasta. Tosiaan mailma on avara, mutta minulle ei siinä ollut muuta paikkaa, kuin se joka minulla oli entiseltä.
Talvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta muonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme muuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten perässä ei ollut "ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä", niinkuin sanansa sattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi suostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.
Kartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle. Torppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan kanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli vähäinen, nimittäin:
1. Vapaat huoneet ja puut.
2. Puoli tynnyriä maltaita.
3. Nelikko silliä.
4. Kaksi tynnyriä perunoita.
5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.
Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.
"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."
Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta tullut orjan kaltaiseksi.
Kolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja viimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin olin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme oli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.
En minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta nyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä. Minä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä hain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään virvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa menin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että lopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää ollutkaan rohkeutta siihen.
Kerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni, riisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä uskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun viimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin saanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa kaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi mieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää koskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että hän oli päästänyt minua pahasta.
Elina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli kärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan järkähtämättömän ja vahvan. "Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan ei hän hylkää" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti minua.
Minun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni sillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat niin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni. Kärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.